Minskyy!

Minsky on toinen kaikista kohtaamistani kissoista, josta aidosti pidän. Lapsuudessani meillä oli kotona "paljon ulkoileva perhekissa" eli käytännössä villikissa ja mummolassa "raavin sinut verille" -kissa, joten kissaelämykseni ovat jääneet jostain syystä tavallista huonommalle tolalle. Monta vuotta oon mieltänyt itseni 100% koiraihmiseksi, mutta uskoni koirajumaluuteen on alkanut horjua täällä mustavalkoisen söpöläisen takia. Minsky on ensimmäinen ns. tavallinen kissa, joka oikeasti tykkää musta! Oon aina ajatellut, et kissat on tunteettomia ja itsekkäitä kakkiaisia, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa toisia olentoja kohtaan. Mulle tää muutos on oikeasti aika valtava, tämähän saattaa oikeasti muuttaa maailmankatsomustani. En koskaan varmaan saa kyllikseni hihkaista ääneen "Minskyy!", kun se jostain ilmestyy näköpiiriini. Usein se myös saattaa minua iltamyöhällä kotiovelle tai aiheuttaa rytmihäiriöitä aavemaisella äänettömyydellään. Minsky ei raavi eikä pure, kun rapsutan sitä, vaan se kehrää! Ensimmäinen sydäntenmurskaajakissani oli kuitenkin kaverini perheen lievästi kehitysvammainen ihanuus, vieläkin kaipaan sitä kuolamasiinaa. Kuolamasiinaa enemmän olen kuitenkin ikävöinyt Donnaa (Seniorijunioria, vauvaa, Tonskua/Donskua, Tse-Tseä, rakkaalla lapsella monta nimeä (miksi mulla on vain yksi?)), lol. Eilen yöbussissa kainosti kysyinkin tuntemattomalta mieheltä, että voisinko minä kenties hetken paijata hänen cockerspanieliaan t. Iisa 5-v. Aaaaaaa, sain siitä energiaa varmaan tulevan kuukauden edestä!

Tulevalla viikolla alkaa saksan kielen kurssi, super! Sinne pitää vaan mennä ihan tuhottoman aikaisin, sillä sinne otetaan jengiä saapumisjärjestyksen mukaan ja fyysinen läsnäolo on välttämätön heti ilmoittautumisen jälkeen tehtävän tasotestin takia. Saksan treenaamiseksi aloitin lukemaan englanniksi Agatha Christietä, koska satuin näkemään sen kirjahyllyssä saksan kielisten kirjojen välissä. Ajattelin kuitenkin ainakin katsoa abitreeneistä pari saksan tehtävää, en olisi uskonut enää ikinä surffailevani kyseisellä sivustolla. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että sanoja palautuu pikku hiljaa mieleen muutenkin. Uusin oppimani sana on hoffentlich, niissä tunnelmissa kokeeseen myöskin.

Au paireilu ei ole oikeastaan kovin ihmeellistä sinällään. Vietän tavallista perhe-elämää, jossa vain mukisematta siivoan keittiötä ja vietän aikaa pikkusiskon kanssa ja teen noita asioita vielä ihan mielelläni. Välillä mietiskelen, miten kotona ollessani keittiön siivoaminen saattoi olla maailman tylsintä puuhaa, mutta täällä intoudun välillä hinkkaamaan kaapinoviakin. Silitän vaihtelevasti noin pari kertaa viikossa muutamia paitoja vähän vaihtelevasti, mutta odotan sitä hetkeä, kun osaan silittää kauluspaidat nopeasti hyvällä lopputuloksella. Kerran näin untakin, että menin Suomessa pesulaan silittämään kauluspaitoja ja loin sillä urani. Mun pitäisi kyllä tänään varmaan siivota vessa. 

Jos teillä ei ole mitään kirjaa luettavaksi, niin yksi hyvä vaihtoehto olisi Minun suomalainen vaimoni. En muista kirjailijan nimeä, mutta kirjassa oli hauskoja huomioita suomalaisuudesta ulkomaalaisen silmin, niihinhän ei voi koskaan kyllästyä. Luin sen yksi päivä viime viikolla yhdeltä istumalta naureskellen ääneen muutaman sivun välein. Suosittelen!

Viime viikko oli ensimmäinen, jolloin alkoi todella puuduttaa jatkuva ravaaminen kaupungilla ja baareissa. Vietettiin suomalaisten kanssa laatuaikaa keskenämme hyvän ruoan ja elokuvan merkeissä muutamana iltana, ja pakko sanoa niiden olleen yhtiä parhaita hetkiä täällä ollessani. Baareilu mun kohdalla on tarkoittanut täällä lähinnä ehdottomana maksimina kolmea alkoholiannosta ja baarin vaihtamista vähintään kahdesti, usein kolmesti ja aamuyöllä valumista superväsyneenä kotiin. Vaikka sinällään täällä on täydelliset puitteet dokaamiselle, niin ei ole oikeastaan edes tehnyt mieli lähteä sille tielle. Kerran meni vähän lujaa, mutta tylsästi muistelen sitä tällä hetkellä lapsuksena. Älkää kuitenkaan huoliko, tuon teille kyllä asianmukaisia tuliaisia sitten jouluksi!

Syksy pelmahti kertaheitolla paikalle. Viime viikonloppu oli viimeinen miellyttävän lämmin reiluna +20C, maanantaina iski sitten +10-15C kelit tilalle. Kesävaatteet putosivat ihmisten yltä tasatahdissa lämpömittarin lukemien kanssa ja tilalle saapui harmaus sadepilvien ja syysvaatteiden hahmossa. Myönnän odottaneeni tätä hetkeä onnellisena siitä tiedosta, että nyt voin oikeasti käyttää villavaatteita näyttämättä kornilta hellevaatteisiin pukeutuneiden ihmisten rinnalla, mutta vähän jäi kyllä ikävä kesäisiä värisävyjä. Mutta ei se mitään, kyllä se kesä vielä pöllähtää ilmoille.

Viime viikonloppuna oli muuten yksi tän vuoden kohokohdista: Flohmarket! Ostin sieltä ihan sikana kaikkea varmaan suunnilleen 50e arvosta, kun en osaa oikein saada samanlaista nautintoa kauppashoppailusta eli rahaa oli jäänyt vähän sukanvarteen. Turhuuden esikuvina nostettakoot esille olkihattu, jota pääsen varmaan käyttämään vasta tulevana keväänä ja kaksi pientä vinyylilevyä, joissa oli kiva pinkin sävyinen kuviointi. Spottasin kaksi uutta kirpparia tulevalle viikonlopulle: meidän lähellä pidettävien Vihreiden ja sitten keskustassa sekä la että su järkättävä kaiketi kirkon organisoima kirpputori. Sormet syyhyää jo nyt!

Anteeksi, että oon superhuono kirjoittaa kirjeitä. Haluisin käydä ostamassa jotain kunnon kirjepaperia, mutta en oo vielä saanut aikaiseksi ostaa sitä. Kyllä mä vielä jossain välissä ryhdistäydyn ja huomaatte kortin kolahtavan postilaatikkoonne vielä joku päivä!

P.s. Ensimmäinen varma vieras saapuu lokakuun 21.-26. päivä tänne, parasta! Eilen illalla eksyilin ilman karttaa nähtävyydeltä toiselle, joten osaan kuljettaa Iiristä paikasta toiseen ilman varsinaista tietoa mistään. Oli semisti noloa kysyä Hofburgin kohdalla, että mitähän nämä hulpeat pytingit oikein on nimeltään.

P.p.s. Hajottaa mun kappalejako ja jäsentely.

Run Forrest run!

Snobeilu on täällä liian halpaa. Skumppa lähtee parilla eurolla ja vastapoimitut mehevät persikat yhdellä. Kyytipojaksi ihanaa suklaata alkaen 40 snt/100 g levy. Niine hyvineen voi lähteä sitten Tonavan rannalle tai puistoon istumaan ja leikkimään suomalaista porvaria. Aikaa tämän kaiken saamiseen kuluu parhaimmillaan 5min, jos menee kohdepaikan lähikauppaan ostoksille. Ajattelin vain mainita.

Viime viikko oli ensimmäinen arkiviikko täällä, sillä koulut alkoivat vihdoin ja viimein. Eka koulupäivä kesti 30 minuuttia, ja porukoille tarjoiltiin skumppaa takapihalla. Epuilla oli söpöt pahviset tai kankaiset isot töttöröt täynnä karkkia ja vanhemmat joutuivat kanneskelemaan niitä lapsostensa perässä. Btw eppujen koulureput kuulemma maksaa jopa 100 euroa, mikä on aivan järjetön summa koulurepusta. Toisaalta sitä reppua käytetään vähintään se kolme vuotta ja se on kaiketi toimiva, niin kai se antaa rahalle jotain vastinetta sitten myöhemmin. Toivon ainakin näin, ettei vanhemmat raada turhaan lapsosten koulureppujen tähden.

Kun heitän Noraa kouluun aamuisin niin osa vanhemmista, erityisesti niin sanotusti se kauniimpi osapuoli nimensä mukaisesti, panostaa vähän suuremmalla arsenaalilla aamu-ulkonäköönsä tuodessaan lapsia kouluun. Ekana päivänä kotelomekot olivat yksi suosituimmista vaatevalinnoista ja osa näytti hius- ja meikkitaiteilijan kynsiin joutuneilta, eikä myöhemmin ole meno muuttunut paljoakaan ensivaikutelmasta. Okei, osa varmasti on töissä jossain pankissa, jossa täytyy olla huoliteltu, mutta ei pankkiinkaan noin tarvitsisi laittautua. Pakko sanoa, että vähän turhan usein pistää silmään nämä Gucci-äidit avoauton ratissa kruisailemassa Döblingissä. Kontrasti on ihan kiva verraten suomalaisiin äiteihin, jotka tuulipukuisena armeijana kärrää lapsensa kouluun tukka solmussa ja takussa 10 vuotta vanhalla, mutta toimivalla Mazdalla.

Nora käy koulun jälkeen Hortissa, josta haen hänet aina joskus klo 15:30 jälkeen. Ekalla kerralla yksin mennessä sinne lapset oikeasti naureskeli mun ulkonäölle ja tuli vähän paha mieli (sen voimasta viime postaus olikin tehty), mutta heti seuraavana päivänä ne jäi kiehnäämään mun ympärille ja yritti kommunikoida mun kanssa saksaksi tai englanniksi. Kyllä ne mokomat vintiöt lopulta mun sydämen sulatti alkukankeuksien jälkeen. Nykyään mun uutuudenviehätys on sitten kadonnut.

Bussit rasittaa mua osittain erinomaisuudestaan huolimatta. Aina kun meen bussipysäkille, bussi luikahtaa mun nenän edestä tiehensä. Ite oon vaan niin cool, etten oikeastaan koskaan juokse bussien perässä, mutta junien perässä sit kyllä myönnän juoksevani. Menestyisin varmaan paremmin bussijuoksussa, mutta kun niitä kulkee niin usein ja junia taas harvemmin ja harvinaisuuksiahan ei haluaisi päästää karkuun. Rakastan kyl katsoa julkisen liikenteen perässä juoksentelevia ihmisiä, sillä kaikki hienostorouvista spurguihin ryntäilee rinta rinnan kohti julkisia kulkuvälineitä kaikkialla. Ite aina junien perään juostessani rupean lopulta naureskelemaan ääneen itselleni menettäen lopullisesti mahdollisuuteni saavuttaa jo laiturilta lähtenyt juna. Ihmiset kyllä aina symppaa juoksijoita, oon varmaan ainoa tästä ilmiöstä huvittuva täällä.

Viime viikolla olin joku päivä, muistaakseni torstaina Volksgartenissa Biber-nimisen lehden juhlissa, kutsun sain Heidin kautta hänen university buddyltaan, joka oli organisoimassa juhlia. Tähän väliin on pakko jälleen kerran korostaa, että hipster-look ei ole oikeasti yleistä täällä. Suomessa näkee perustason hipstereitä aina ja joka paikassa, mutta täällä päivän aikana kohdatut hipsterit voi laskea parhaimmillaan yhdellä kädellä. Muitakaan pukeutumistyylejä ei täällä näe. Poissaolollaan loistaa emot, punkkarit, rokkarit, hevarit, japsiernut ynnä muut. Hippejä näkee välillä, mutta ne vaikuttaa sitten jotenkin true hipeiltä verraten suomalaisiin hippihenkisiin tyyppeihin. Anyway Heidillä ja mulla on ollut tapana aina ilmoittaa toiselle, jos bongaa hipsterin, koska kummatkin meistä halutaan ahmia sitä näkyä sen kauniin hetken verran. Biber-partyissa tulin kyl ähkyyn tyylikkäistä ihmisistä ja hipstereistä, ihan liikaa makeaa kerralla. Livebändinä esiintyi jokin hullun messevä puhallinorkesteri, jonka seassa sai tanssia. Olin vaan kauhean tylsä, kun en jaksanut seurustella, tanssia enkä ylipäätään kauheasti aktivoitua siellä, vaan lopulta lähdin kotia nukkumaan.

Viikonloppuna Heidi löysi randomilla Karlsplatzilta random gay clubin, mikä oli DTM potenssiin 947847302 ja helevetin hyvällä musiikilla varustettu, voitte unohtaa kaikki Katy Perryn Kiss the girlit. Parasta siellä kuitenkin oli taas hipsterit, voi kun sitä lookkia on niin ikävä täällä välillä. Pitäisi varmaan käydä lookbookissa viiltelemässä tuskaani. Ai nii, siellä pyörähteli kanssa Soup&Skinin laulaja minikokoisella tanssiparketilla meitsin kanssa, perus. Lähin sieltäkin vetää joskus aiemmin pois, kun alkaa vähän rasittaa 24/7 kulkeminen ja häärääminen. Ehkä mä saan vähitellen raahattua itseni ulos noista sheikkausluolista kohti cooleja mestoja ja tasattua mun viikko-ohjelmaa vähitellen. Heidille ja mulle ollaan heruteltu kerrasta toiseen Flex-nimistä baaria meidän kyseltyä indie-/elektrotarjonnan perään, voisi tulevana viikonloppuna käydä tsekkaamassa se.

Englantia kyllästyttää puhua pitkän päälle, koska siihen alkaa kehittyä ne tietyt keskustelukaaret ja fraasit, jotka toistuvat henkilöistä ja tilanteista riippumatta. Suomen kielenkin taso tuntuu heikentyvän osin, välillä ei vaan saa mieleen oikeita sanoja sitten lainkaan, joskus sana tulee mieleen ruotsiksi, saksaksi tai englanniksi. Välillä on noloa lukea blogia ja päivityksiä jälkikäteen, kun lauserakennevirheet, epämääräiset muodot ym. erheet kirkuvat takaisin. En jaksa edes jäsennellä, vaan kaikki tulee tänne ajatuspuurona. Saksaa jaksan sössöttää yllättävän urheasti, vaikka oikeasti hävettää aina keskustelun jälkeen muistella, mitä tulikaan sanottua.

Perheessäni käy Frau Jelena siivoamassa ja hän on aivan ihana matami. Todella äänekäs ja puhelias tapaus ehkä siivoojaksi, mutta aivan järisyttävän upea persoona on kyseessä! Parasta Frau Jelenassa on se, että hänen kanssa täytyy vain vääntää saksaa, sillä hänen puheripulinsa vaatii vastavuoroisuutta. Jos jonkun niin Frau Jelenan ansiosta tulen oppimaan ja käyttämään saksaa edes kahdesti kuukaudessa ilman pakomahdollisuuksia.

Perheen kissa on kova saalistamaan hiiriä näemmä. Viime tai toissaviikolla Minsky toi elävän hiiren joskus yöllä Noran huoneeseen, josta kehkeytyi vuorokauden ajan kestänyt operaatio. Lopulta hiiri saatiin elävänä ulos talosta. Toinen sattumus oli toissayönä ja tarina päättyi surullisemmin. Pieni hiiri makasi aamulla olohuoneen lattialla keräten koko perheen sympatiat. Frau Jelena lopulta heitti hiiren ulos talosta. Onneksi mulla ja Minskyllä ei ole vielä niin läheiset välit, että se toisi mulle mitään yöpaloja tai yllätysvirikkeitä.

Ja jee, lopulta sain kirjeen Suomesta! Kiitti Maria, meitsi vastaa sulle tällä viikolla vielä takaisin. Oli kyl päivän piristys toi sun kirje, pakko ihkuttaa sua julkisesti, pus. Voisin yrittää itsekin olla jollain tasolla aloitteellinen kirjoittaja sinne Suomen suuntaan, oon kirjoittanut viimeksi kirjeen kolme viikkoa sitten enkä ole vieläkään postittanut sitä.

Ajattelin hankkia kertakäyttökameran tässä parempaa odotellessa Suomesta, isosisko lupasi antaa omansa turhana tänne. Saan sillä toteutettua filmikameraunelmia söpöys- ja epälaadukkuuspointseilla, mikäs sen parempaa.

Kadehdin teitä kans sikana pimeydestä ja kylmyydestä, täällä oli tänäänkin yli +30C parhaimmillaan, eli liikaa mulle. Joskus pienenä olin vielä kesäihmisiä, mutta nyt oon jo vannoutunut syysihminen.

Ja lopuksi vielä mun ilouutinen elolleni täällä: löysin viime viikolla Otavan taivaalta! Se teki minut iloiseksi.

Ensimmäinen kriisi

Ennemmin tai myöhemmin tän olisi voinut olettaakin iskevän, mutta eilen puun takaa alitajunnasta iski haikeus ja pieni kaipuu Suomeen. Täällä olen aina se outo ulkomaalainen, joka sönköttää saksaa ja puhuu auttavasti englantia. Pukeudun oudosti täkäläisellä mittapuulla ja olen oikeasti erilainen kuin suurin osa. Käy vähän psyykkeen päälle taistella oman itsensä ilmaisemisen puolesta vieraan kulttuurin paineen alla. Mulla menee hyvin ja rakastan olla täällä, mutta kaipaan sitä fiilistä, kun tuntee itsensä normaaliksi ilman ehtoja. Olisi ihanaa olla kuin kuka tahansa wieniläinen tai itävaltalainen, mutta nyt oon vaan se lyhythiuksinen ja oudosti pukeutuva ulkomaalainen, joka on kotoisin jostain jääkarhulandiasta.

Esimerkiksi tänään, kun hain Noraa Hortista mikä on eräänlainen iltapäivähoito, random poika pysäytti tyttöni ja kuiskaili sille naureskellen samalla kattoen mua. Myöhemmin Nora kertoi, että poika naureskeli mun vaatteille ja kysyi Noralta, et miksi oon tällainen. Omasta mielestäni olin pukeutunut oikeasti tyylikkäästi ja lähdin kotoa hyvillä mielin vielä 15 minuuttia aikaisemmin, mutta kun lapsilauma katsoi mua epäuskoisena ja huvittuneena, niin alkoi oma uskottavuus ja itsevarmuus tahtomatta karista hiljalleen pois. Siinä kun ei voi edes näpäyttää takaisin tai edes vastata ylipäätään mitään, koska en osaa puhua saksaa. Siinä pitää sitten vain toljottaa takaisin ja ottaa vastaan kaikki ilman mahdollisuutta pitää puolustuksen puheenvuoroa.

Kaupungilla kun kuljen, niin yleensä jengi kattoo mua vähän hämmentyen ja välillä jopa nenän varttaan pitkin semisti alentavasti. Lyhyitä hiuksia ihmettelee varsinkin lapset ja ne voivottelee ääneen, että olisit pitänyt ne pitkät hiukset. Ei se mitään, ne on lapsia ja näin, mutta niiden kautta huomaa kulttuurierot helposti. Täällä naiset on naisellisia, niillä on pitkät hiukset ja ne pukeutuu kuin Audi-miehen unelma. Ihmiset sukupuolesta riippumatta tsiigaa mua miettien, et mikähän tuolta tulee vastaan. Meitsi on naisellisuutta ajoittain välttelevä ja henkistä naiseutta vihaava flikka, mikä sotii täkäläistä naisen mallia vastaan. Tunnen olevani täällä oikeasti erilainen, suorastaan ernu. Jotenkin tosi vaikeaa välillä määritellä itseään tai löytää omaa rooliaan, kun mallia sellaiseen ei tunnu valmiina täältä löytyvän.

Suomessa oon tuntenut itteni aina jollain tapaa joukkoon kuuluvaksi. Mulla on paljon kavereita, jotka ehdoitta pitää musta ja hengaa mun kanssa. Siellä oon ollut vaan niin kuin kuka tahansa, ehkä ajoittain semisti random hyyppä, mutten mitenkään överisti. Mun tyyli ei ollut sen ihmeellisempi suomalaisten silmissä, en ollut epänormaali vaan jopa ihan kiinnostava ihminen joidenkin mielestä. Uusia hiuksia kehuttiin kaveripiirissä ja randomitki pysäytti ja kehaisi, eikä mun tyyliä ole kritisoitu ikinä tällä mittakaavalla, mitä täällä oon nyt joutunut kokemaan. Se on välillä vaan niin helkkarin vaikeaa yrittää pitää ittestään kiinni, kun tukea saa niin vähän. Pari kertaa oon taipunut paineen alla ja yrittänyt olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Sen seurauksena oon sitten kärsien saanut tuntea oloni epämukavaksi mulle epänormaalissa vaatetuksessa ja onneksi joutunut hylkäämään tuon surkean suunnitelman.

Ikävä on kasvanut myös ystäviä kohtaan. Täällä on aivan ihania ihmisiä ja uusia ystävyyden alkuja että ei siinä mitään, mutta on se eri asia hengailla niiden ihmisten kanssa, jotka tuntee sut monen vuoden takaa. Suomalaistaustaisten ihmisten kanssa on ihana hengata, kun ei ole kulttuurieroa ja ollaan normaaleja kaikki. Uusille tuttavuuksille kuitenkin puuduttaa vähitellen selittää aina samat virret (moi oon Iisa Suomesta oon au pair ja oon täällä vuoden ajan asun Döblingissä joo 19. kaupunginosassa ja rakastan Wieniä kukas sinä olet ja mitäs teet how cool hahahahahahaaa seriously hehehe meen kotiin oli tosi kiva tavata see ya). Vanhoille ystäville voisi vain soittaa ja mennä Alban rannalle vaikka istumaan tai pyöräilemään spontaanisti kohti huitsin Nevadaa ilman sen kummempia päämääriä tai selittelyitä. Pääisi nollaamaan aivot ja voisi käyttäytyä kuin aivoton apina ilman leimaantumisen pelkoa.

Onneksi oon Itävallassa, mikä on superlähellä Suomea, että voin just lentää sinne jouluksi ja tännekin pääsee helposti vierailemaan, jos tahtoa ja rahaa löytyy tarpeeksi. Toivon todella, että edes muutama tulisi käymään täällä. Imisin teidät tyhjiin kaikesta suomalaisuudesta ja nauttisin sydämeni kyllyydestä normaaliuudesta.

Ajantaju katosi, mutta aamuyöllä olen kuitenkin viimeistään kotona

Oon ollut täällä nytten parisen viikkoa, mutta tarkkaa aikaa en enää muista. Vähitellen tuntuu, että olisin ollut täällä jo kauemmin, sillä oon vain yhä enemmän ja enemmän sinut tämän kanssa. Viime viikolla näin tosin unta Suomesta ja teikäläisistä ja kirpaisi vähän tajuta aamuneljältä herätessäni unen vaivaamana, etten olekaan enää Suomessa tutuissa piireissä. Muuten en ole ikävöinyt takaisin enkä ole edes oikeastaan ehtinyt enkä muistanut ajatella Suomea paljoa, sillä täällä on tapahtunut vaan niin paljon kaikkea.

Päivisin vietän aikaa Noran, Lauran ja Ässän kanssa yleensä. Olemme käyneet puistoissa leikkimässä, uimassa, Hop Lop -tyyppisessä sisäleikkipuistossa ja Praterissa eli huvipuistossa. Työaikani loppuu siinä klo 18-19 välillä, jolloin saan tehdä mitä haluan. Käytännössä kuitenkin mulla ei ole olemassa sinällään työaikaa, koska kuitenkin syömme yhdessä ja asumme saman katon alla, joten olen enemminkin palkattu perheenjäsen. Silitän vaatteita, siivoan keittiötä, pistän joskus ruokaa, leikin Noran kanssa ja huolehdin hänestä ja teen ylipäätään samanlaisia kotitöitä, mitä tein kotonakin (silloin kun huvitti/oli pakko). Esimerkiksi eilen illalla pelleiltiin Noran kanssa huijausjutuilla, harjoiteltiin hyppypotkuja ja säikyteltiin toisiamme. 

Lähes joka ilta olen lähtenyt kaupungille muiden suomalaisten au pairien kanssa ja tullut joko viimeisillä metroilla tai yöbussilla takaisin kotia. Illat on aina päässyt vähän venähtämään suunnitellusta, mutta välillä oon malttanut nukkuakin. Wienin yöelämä on vaan aina tosi mielenkiintoista ja aina välillä tulee törmättyä siisteihin tyyppeihin, joiden kanssa voi vaikka vaihtaa jopa puhelinnumeroita.

Yks tai itse asiassa useampi siisti juttu tapahtu itse asiassa toissapäivänä ja eilen. Oltiin minä, Laura ja Ilona MuseumsQuarterilla istuskelemassa ja päätettiin skipata vikat metrot kotia ja venata aamumetroa, sillä silloin emme vielä tieneet meille vievän yöbussin reittejä eikä aikatauluja. Istuttiin ja laulettiin kovaan ääneen Ultra Brata ja Scandinavian Music Groupia, kunnes yks paikallinen tyttö tuli siihen viereen ja kertoi, että laulettiin just sen lempibiisi. Se oli kotoisin Wienistä, mutta oli työskennellyt Turussa sairaanhoitajana tai vastaavissa tehtävissä. Se kans tykkäs kuulemma PMMP:stä ja oli kyl tosi miellyttävä tyyppi ja taas vaihdettiin puhelinnumeroita sen kanssa ja luvattiin olla kuulolla.

Myöhemmin sitten tytöt halusi lähteä baariin, mutta itse en jaksanut eikä iso villapaitanikaan oikein ollut tanssimiseen soveltuva. Siinä vieressä oli random porukkaa heittelemässä frisbeetä ja päätin jäädä sitten mielummin heidän kanssaan MQ:lle ja tytöt läksi sitten baariin. Siinä frisbeejengissä oli muuten ihan hullun taitavia heittäjiä, esim pari jätkää osas heittää sen frisbeen maan kautta silleen, että se kimposi uudestaan ylös suoraan vastaanottajalle. Oli semisti noob olo niiden kanssa varsinkin sillä hetkellä, kun heitin niiden frisbeen sellaisen ison keltaisen pömpelin alle. Se oli lentänyt oikein syvälle pömpelin alle, ettei sitä saanut mitenkään kurottelemalla ja suuaukko oli ehkä max. 40cm korkea, varmaan vähemmän.  Jengi vähän naureskeli asialle eikä kukaan onneksi ei suuttunut mulle siitä. Jotkut kävi hakemassa sitten erään pienikokoisen tytön paikalle, joka joutui ryömimällä hakemaan frisbeen pömpelin alta ja onneksi sai sen sieltä myös. Kiittelin sitä siinä sitten vuolaasti ja juteltiin niitä näitä muutenkin. Hullun siistii jengii vaan, olin tosi iloinen jäätyäni MQ:lle. Lopulta jengi alkoi hajaantua ja pari tyyppiä vei mut tyttöjen luokse baarin eteen. Hullun hyvällä tuurilla tytöt kans sattui istumaan just meidän yöbussin pysäkillä ja päästiin siitä sitten suoraan kotia pienen odottelun jälkeen. 

Eilen sitten Heidi muutti tänne Wieniin ja hengattiin about koko päivä sitten. Illalla lähdettiin ulos pyörähtämään Schwedenplatzilla, Bermudan kolmiossa, Stephansplatzilla ja myös MuseumsQuarterilla. Oltiin jo lähdössä MQ:lta kotia, kun Heidi halusi käydä pyörähtää baarin kautta tai ainakin tsekata sisätilat. Mentiin sit sisälle ja ite olin vaan lähtövalmiina ja yritin saada Heidiäkin lähtemään kotia, kun se eilinen ryömijätyttö tunnisti mut mun olkihatusta ja tuli siihen tökkimään ja moikkaamaan. Eka en edes tunnistanut sitä, vaan tyydyin tuijottamaan sitä tosi epäilevästi. Sit siinä vielä esiteltiin kaikki toisemme uudestaan, kun ei muistettu eiliseltä toistemme nimiä. Sit tää tyttö kertoi työskentelevänsä kyseisessä mestassa (se on kai lastenteatteri päivisin ja kaiketi baari iltaisin, en oikeasti kyl yhtään tiedä) ja niillä oli siellä tänään näyttelijöiden omat bileet, johon saisimme osallistua. Sit jäätiin sinne Heidin kanssa reivaamaan ja tutustumaan jengiin. Oli kyllä vähän randomia mennä sinne, mut ei se mitään, sillä jengi oli vaan hullun kivaa ja meininki oli tosi hyvä. 

Yöllä sitten mun oli pakko lähteä vähitellen jo kotia, koska mulla oli huomenna kuitenkin ns. työpäivä. Ne neuvo sitten meille tien Shottentorille, josta lähti Heidin yöbussi ja onneksi kans myös mun. Oli kyl kauhea säätö alkuun löytää Heidin pysäkkiä, mutta onneksi on AnachB.at eli paikallinen reittiopas.

Julkinen liikenne toimii täällä aivan hävyttömän hyvin, bussi on ollut kerran vain niinkin paljon kuin viisi minuuttia myöhässä, muuten ne kulkee +/-1min aikataulusta maksimissaan. Mun bussirakkaus on vaan leimahtanut uusiin sfääreihin täällä, sillä kaikissa busseissa on jopa se valotaulu, josta näkee seuraavan pysäkin nimen + niiden kanssa on aina vielä suulliset kuulutukset! Semisti vaikeempaa enää kauheasti mössiä bussien kanssa, kun on noin paljon helpotettu paikkojen löytämistä.

Mun täytyy omistaa vielä kappale wieniläisille. Jengi on oikeesti vaan aivan mieletöntä, on vaan niin helppoa mennä ja jutella randomeille, sillä ne on ihan messissä vaan itekin. Siis niin ystävällistä porukkaa, etten edes tajua. Jos Suomessa mun luo tulisi joku ulkomaalainen random, joka yrittäis löyttäytyä mun seuraan, sen kohtalona olisi mitä luultavimmin tulla karistetuksi kannoilta. Asenteet kyl vähän muuttuu täällä ollessa, mikä on vaan hyvä ainakin tuon asian suhteen. 

Pakko kyl tähän väliin kans todeta jotain ihmisten ulkonäöstä. Ihmiset on keskimäärin jännän näköisiä täällä, sillä niillä on piirteitä sekä pohjois-, etelä-, länsi- että itäeurooppalaisista. Pohjoiseurooppalaiset siniset silmät ei ole mitään multiharvinaisuuksia, mutta tummat piirteet muuten ovat tosi vahvoja eteläeurooppalaiseen tapaan. Länsieurooppalaisuus on ruumiinrakeenteessa, mutta kasvonpiirteet on osin itäeurooppalaisia sitten kuitenkin. Naiset on kadehdittavan kauniita täällä kurveineen ja pitkine jalkoineen (aivan käsittämätöntä, miten superpulliaiseksi voikaan tuntea ittensä niiden rinnalla), mutta miehet ei herätä ainakaan mun huomiota. Ne on vähän liian tummia ja kovapiirteisiä mun makuun, mulle on tullut jopa semisti ikävä vaaleita skandinaaveja, joita ihailla. 

Kamalaa, miten paljon unohtaa kaikkia juttuja, joita haluisin teille kertoa ja tänne kirjoittaa. Ostin pienen vihon, jonne oon nyt koonnut asioita joista kirjoittaa. Harmi vaan, ettei kaikki mun muistiinpanot edes herätä mitään muistikuvia välttämättä, pitäisi kirjoittaa muistiinpanot yksityiskohtaisemmin ylös.

PS. Täällä on aivan järjettömän ihania leipomotuotteita, paisun kuin pullataikina täällä rasvaisten ruokien luvatussa maassa.

Turistista paikalliseksi

Oon yrittänyt jo parin päivän ajan kirjoittaa uutta postausta, mutta aina on homma jäänyt kesken. Tosiaan oon ollut kipeänä keskiviikosta lähtien enemmän tai vähemmän, torstaina ainakin oli kuumetta. Tänään mun käheä viskibassokin osoitti hiipumisen merkkejä, ei tartte enää leikkiä ladyboyta. Yskäkohtaukset bussissa on kuitenkin vieläkin arkipäivää.

Täällä on ollut tosi kuuma, lämpötila ollut aina suunnilleen +30C. Tänään oli supertuskaista, kun huippulukemaksi taisi tulla +34C eli suhteellinen kuolema ja huomenna on ainakin sama meininki (http://news.bbc.co.uk/weather/forecast/54). Oon kuitenkin yllättävän hyvin selvinnyt tästä superkuumuudesta, sillä tää ei oo suomalaistyyppistä Mombasaa. Suunnilleen joka päivä ollaan oltu maauimalassa ja rusketusraidat alkaa olla aika mehevät. Huomenna otetaan vauvaöljy messiin, jos sillä saisi mun vaaleaan vatsaan väriä ja shortsirusketusraidat historiaan.

Oon viihtynyt täällä tosi hyvin, on vaan niin mahtavaa asua oikeasti Wienissä. Hinnat on kokemuksen puolesta naurettavan halvat sekä baarissa että kaupoissa. Spritzer eli puolet viiniä ja puolet vichyä maksaa reilu 2e baarissa ja drinkit on about puoleen hintaan Suomen tasosta. Ruoka on liian halpaa ja hyvää ja hedelmät maistuu kaikki paremmalta täällä kuin Suomessa. Tosin suomalaiset mustikat peittoaa ylivoimaisesti täkäläiset vastineensa.

Vaatteet, kengät ja laukut on myös liian halpoja, kapsahdin kenkiin jo kolmatta kertaa. Pakko pitää kerran kuukaudessa shoppailupäivä, sillä raha katoaa tosi helposti kaikkeen täällä naurettavien hintojen takia. Ai niin, kaikki alkoholi on K-18 ja niitä myydään kaikissa ruokakaupoissa. Tuntuu pikkasen kornilta kattoa maitohyllyn vieressä avautuvaa suurta viinakaappiosastoa.

Tutustuminen uusiin ihmisiin on äärettömän helppoa täällä. Samassa kaupunginosassa on tällä hetkellä minun ja Lauran lisäksi myös kaksi muuta suomalaista au pairia, ihan huippua! Ehdittiin kerran nähdä viime viikonloppuna porukalla, mutta seuraava tapaaminen on varmaan kohtalokkaasti perjantaina. Viime lauantaina oli erään mun perheen entisen au pairin synttärit ja sieltäkin tarttui pari paikallista kontaktia. Jengi on avoimempaa ja helposti lähestyttävämpää kuin Suomessa, muuten kulttuuri on yllättävänkin samantapainen. Sen takia täällä onkin niin helppo olla.

Tällä hetkellä täällä on menossa FilmFestival raatihuoneentorilla, eli joka päivä isolta screeniltä näytetään lähinnä klassisen musiikin konsertteja ilmaiseksi katseltavaksi. Käytiin suomalaispoppoolla siellä sunnuntaina, mutta ehdittiin nähdä vain kapellimestarin kyyneleet ja aplodit. Tässä myöhemmin siellä on Street Festival ja ajateltiin mennä sinne ajoissa. Täällä on muutenkin lähes koko ajan suurempaa ja pienempää tapahtumaa menossa, eilen oli Syyrian hallinnon vastainen mielenosoitus Stephansplatzilla ja tänään samassa paikassa oli jätkäporukan brakedance-show, mikä oli ihan hillitön. Aivan mahtavaa jengiä vaan täällä.

On ihan mahtavaa tietää, miten upea vuosi on tiedossa, kun jo nyt on näin höllivä meininki. Vielä kun nuo saksan kielen kurssit alkaisivat, niin pääsisi kunnolla vauhtiin. Vielä aika usein turvaudun englantiin, jos sönkötyssaksa ei onnistu. Joskus on kuitenkin vaan pakko sönköttää, kun ei kaikki paikalliset vain osaa englantia.

Vielä on jonkin verran turistimainen olo, mutta aina ajoittain tunnen itteni aika paikalliseksi jo. Osaan aika hyvin ulkoa metrokartan ja tiedän, miten pääsee mistä mihinkin, mutta sekoiluja ja sattumuksia silti sattuu. Viime lauantaina kun tultiin baarista Lauran kanssa bussikuski ohjasi meidät väärään bussiin ja lopputuloksena oli aamukuudelta istuminen 16. kaupunginosan kadulla vitsiintyneenä ja väsyneenä. Onneksi aamuvirkut leipurit sitten soitti meille taksin, sillä meillä ei ollut taksin numeroa. Joo, nyt oon tallentanut sen jo puhelimeen.

Mulla on pieni pohdinta myös menossa joulukuun lomastani Suomessa. En tiedä, olisinko siellä vain jouluviikon ja palaisin uudeksi vuodeksi Wieniin, vai viettäisinkö uuden vuoden Suomessa. Toisaalta olisi kivaa hengata siellä vähän pidempi aika ja käydä Jyväskylän lisäksi Helsingissä, mutta toisaalta Wienin uusi vuosi olisi varmasti huikea.

Ai niin! Oli vähän jäätävää saada jäätee vedellä lantrattuna ravintolassa. Pyysin teetä ja vettä, joten ne toi sitten jääteetä vedellä. No onneksi sain kans oikean teen messiin.

Tappajaetanat ja U6

Kolmas päivä Wienissä ja oon kipeänä. Perinteiset flunssaoireet ja korvatkin on tukossa, blogin nimi on tällä hetkellä enemmän kuin osuva. Oon nyt kotona ollessani vaan lipittänyt teetä ja etsinyt villavaatteitani.

Tytöillä (Noralla ja Ässällä) alkaa koulu vasta 5. syyskuuta, joten vähän joustavalla rytmillä päästään liikkumaan päivisin. Eilen oli yhdeksän aikoihin herätys ja aamiainen, ettei aamu venyisi holtittomasti. Siinä sitten soiteltiin Lauralle ja udeltiin naapuriperheen päiväohjelmaa ehdotellen heille retkeä puistoon. Laura ja hänen vahdittavansa Ässä aikoivat mennä maauimalaan, jonne mekin päätimme lähteä lämpötilan huidellessa lähes +30C. Suomessa jengi käy rannoilla uimassa, mutta täällä järvien puutteessa täällä käydään maauimaloissa, jotka on ihan symppiksiä. Siellä sit norppailtiin valoisa aika ja lähdettiin kotiin safkaamaan.

Illalla lähdin Lauran kanssa tsekkailemaan Wieniä. Alunperin meidän piti lähteä randomisti jonnekin kiertelemään, mutta päätimme kuitenkin vain mennä Stephansplatzille eli ihan kaupungin keskustaan. Ostimme juustomakkarat (oi tiedän tiedän, minä niin sanotusti vihaan makkaroita ja erityisesti juustomakkaroita, mutta täällä kaikki liha maistuu jotenkin erityisen ihanalta) ja istuimme pääkadun varrella katselemassa ihmisvirtaa ja ihailemassa arkkitehtuuria. Täytyy ottaa takaisin kaikki pettymykseni rakennusten suhteen, sillä nyt taas olin ihan ällikällä löyty ne taas nähdessäni. En tajua enää, miten muka moisiin pytinkeihin voisi pettyä edes minä.

Metrot kulkevat arkena ja loma-aikaan vain klo 00:30 asti suunnilleen, joten lähdimme jo hyvissä ajoin klo 23:30 Stephansplatzilta kohti Westbahnhofia (voitte seurata seikkailua tämän avulla: http://homepage.univie.ac.at/horst.prillinger/metro/m/largemap-s-wien.html). Jäätiin innokkaasti kuitenkin yhteen markettiin ostamaan muun muassa vanulappuja ja maitoa, joten aikaa jäi vähän liian niukalti kulkemiseen.Westbahnhof, jossa meidän piti vaihtaa U3:sta ja U6:seen petti meidät törkeästi. U6 ei ole kuulemma liikennöinyt koko kesänä eteläisellä reitillä remontin takia ja linja oli muutettu ratikkalinjaksi remontoitavan pätkän osalta, jos olen nyt ymmärtänyt oikein. Laura ja minä emme kuitenkaan tienneet asiasta, vaan luulimme U6 jo lopettaneen liikennöinin siltä illalta ja jouduimme keksimään toisen reitin kotia. Eka pohdimme paluuta Stephansplatzille U3:lla, sieltä vaihto U1 Schwedenplatzille, sieltä vaihto U4 eli kohti Spittelauta, josta lähtisi 35A bussi Glanzingiin kotipysäkille. Joo, koko idea oli suhteellisen järjetön. Voinen kuitenkin paljastaa, että tätä reittiä olimme tullut Stephansplatzille aiemmin illalla vielä parilla lisälinjalla maustettuna, joten kömmähdykset julkisen liikenteen kanssa jatkuvat osaltani myös täällä.

Ratkaisun avain kuitenkin oli S45. Meidän piti mennä vielä Westbahnhofilta Ottakringiin ja vaihtaa sieltä S-junaan. En ole ikinä ennen käyttänyt S-junaa, eikä Laurallakaan ollut enää muistikuvia sen käytöstä. Ottakringissä jouduimme seikkailemaan jonkin aikaa juosten metron ja randomin ratikkapysäkin väliä, kunnes löysimme rappuset ylös S-junan asemalle. Ehdimme viimeiseen S-junaan ehkä turhankin niukasti, kun pääsimme oikealle laiturille niin junan tuloon oli enää minuutti aikaa. Junalla sitten matkasimme Oberdöblingiin, koska luulimme 35A:n liikennöivän sitä kautta. Karuksi kohtaloksemme kuitenkin paljastui 35A:n liikennöivän Krottenbachstraßen kautta, eli pysäkkiä aiemmin. Hyppäsimme sitten 38:n ratikkaan päästäksemme Sievering Straßelle vaihtaaksemme siellä 39:n bussiin, mutta se ei enää liikennöinytkään, joten kävelimme kotia. Matka sieltä ei ole kovin pitkä, yli kilometrin mutta ei välttämättä edes kahta pitkä. Kotiin pääsin siis ehkä joskus klo 01 aikoihin, ei edes kauheasti nukuttanut.

Tänään vanhemmat lähtivät aikaisin töihin, mutta saatiin aloitella päivää omassa rytmissämme Noran kanssa. Tänäänkin on ihan sika kuuma päivä, joten maauimala kutsui. Menimme Krapfenwaldlbadiin (http://www.wien.gv.at/gallery2/m53/run.php?g2_itemId=23592), mikä on lähimaauimalaa isompi ja sieltä on uskomattoman kaunis näköala Wienin keskustaan. Sinne oli tullut myös Ässän isosisko Koo, jonka kanssa olemme menossa perjantaina en muista mikä sen nimi nyt taas olikaan -tapahtumaan. Koo Ässän tapaan puhuu suomea todella hyvin, vaikka hänellekin saksa on vahvempi kieli. Siellä aloin olla jo vähän turhan flunssainen ja kylmissäni, joten otin neuletakki päällä aurinkoa.

Nyt illalla oltiin taas kotona ja autoin Noraa Pokemon-pelin kanssa (kuinka päästä jääluolasta eteenpäin yeah). Tuli vähän ikävä vanhaa GameBoyta ja Goldenia, jotka jäi Suomeen. Pakko kans todeta näin kauniilla aasinsillalla eli olemattomalla sellaisella, että oon vähän liian kipeä. Toivon, ettei mulla ole kuumetta.

Ai niin, melkein unohdin! Toissapäivänä näin jotain kamalaa. Tai no, oon nähnyt jo vähän useamminkin, mutta siis en käsitä täkäläisiä etanoita. Siis niitä on aivan tuhottomasti varsinkin sateen jälkeen ja pimeän tultua. Eikä ne ole mitä tahansa pieniä etanoita, vaan valtavia! Oon jakanut ne neljään ryhmään: 1) Kotiloetanat, jotka ovat vähän liian reippaan kokoisia. Eilen koin ällöilyhetken astuessani sellaisen päälle ja potkiessani sen jäänteen vahingossa jalkapöydälleni. 2) Ruskeat etanat ovat suht normaaleja, mut turhan isoja. 3) Oranssit etanat on liian läskejä, liian limaisia ja liian isoja, eli aika kuvottavia. 4) Tappajaetanat eli leopardikuvioiset liian nopeat, noin 15cm mittaiset ja nälkäiset etanat, jotka popsivat kahden aiemman ryhmän edustajia erityisherkkunaan ryhmä 3. Oon alkanut saamaan kylmiä väreitä niiden kohdalla, koska ne on luonteeltaan niin epäetanamaisia niihin tavallisiin salaattihulluihin hitaisiin nössöihin verrattuna.

Yksilöinä etanoissa ei ole mitään vikaa, mutta siinä vaiheessa kun kävelytie on kuorrutettu niillä, alkaa niistä löytyä jotain vikaa. Mikä on ällöttävämpää kuin tuntea isojen limaisten möykkyjen litistyvän ja lätisevän jalkojesi alla sinun ollessasi vailla mahdollisuutta tehdä asialle jotain? Ehkä etanoiden kannibalismi, mutta joo, voisin mennä nukkumaan.

Viimeistä tippaa

Oon nyt junassa matkalla Tikkurilaa kohti. Väsyttää jonkin verran, kun en jännitykseltä saanutkaan unta kunnolla ja Flow verotti myös vähäsen. (Nopea Flow-hypetys, jee! Oli vähän säätöä lipun kanssa, mutta onneksi järjestäjät olivat enemmän kuin joustavia. Oon vaan niin kiitollinen.) Vielä eilen olin tosi cool tän kaiken muuttamisen kanssa, mutta nyt oon taas tulevaisuudesta haltioitunut kakara.


Pakkaaminen meni vähän viime tippaan, aloitin vasta eilen illalla ja viimeistelin tänä aamuna. Tuossa puoli tuntia ennen junan lähtöä päätin varmuuden vuoksi mitata laukun painon, mikä kannatti todellakin. Tosi harvoin pakkaan painorajaa lähellekään, mutta nyt meni 6-3kg yli (en oo ihan varma mun lennon painorajasta, pitää tutkia). Joillekin ehdin henkseleitä paukutellen ilmoittaa, että otan mukaan vain vähän vaatteita ym., mutta no joo, melkein koko vaatekaapin menin tunkemaan tuohon matkalaukkuun. Laukun vetoketjutkin meinas mennä sijoiltaan, mutta sain sen onneksi hilattua kondikseen kasvaneesta paniikista huolimatta.


Soitin sitten taksin viemään mua Matkakeskukselle ja siunailin mielessäni tehokkaita ja vahvoja taksimiehiä. Mun tuurilla sain sitten energisimmät päivänsä nähneen harmaantuvan herrasmiehen, joka ei edes tajunnut, miten mun laukkua kannattaisi kantaa. Liikenteessäkin se vain mateli ja uinahteli hidastempoisen viulukonserton tahdissa. Onneksi ehdin kuitenkin tähän junaan, sillä muuten olisi ollut hieman kusista. Nyt minä ja ylipainoinen pinkki unelmani istumme tyytyväisinä viereisillä penkeillä, laukkurukka kun on liian iso sekä käytävälle että lukittaviin kaappeihin ja liian painava pistettäväksi ylös. 


Lento lähtee vasta klo 14:50, mutta mielummin ajoissa kuin myöhässä paikalla. Lentokentällä pitää sitten vähän sumplia noiden matkatavaroidenkin kanssa, yeah. :--) Onneks tein jo kotona lähtöselvityksen, joten voin sit rauhassa pohtia laukkuongelmaani. Äsken itse asiassa tsekkasin, että tuolle lennolle saisi ottaa matkatavaroita yhteensä 32kg edestä käsimatkatavarat mukaan laskettuna, en tiedä uskoako vaiko eikö. Toisessa mestassa sanotaan, et raja on 20kg. Ehkä mun pitäis soittaa jonnekin ja tarkistaa asia ajoissa eli vähän viime tipassa, sillä lipussa tai muissa dokumenteissa ei asiaa mainita.


Laura tulee samalle lennolle mun kanssa, matkaseuraa tarvitsen nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Laura lähtee mun Itävalta-perheen tuttavaperheen au pairiksi, eli tullaan olemaan varmasti aika paljon tekemisissä tulevaisuudessa. Hullun maukasta vaan saada kohtalotovereita matkalle mukaan, voin sit Lauran kanssa rauhassa rageta kaikesta. :D Heidikin muuttaa syyskuun puolella Wieniin, joten ei tarvitse ainakaan seuran puutteesta ehkä kärsiä. Pitää vielä pohtia tapoja soluttautua paikallisten joukkoon, jotta saisin suomen ja englannin kielen lisäksi treenattua saksaakin.


Tsekkailin eilen keikkojen perään ja Wieniin on tulossa tämän vuoden puolella mm. Digitalism, Volbeat, Fleet Foxes, Soup&Skin ja Tori Amos. Voisi eksyä jollekin keikalle edes. Harmi, että klassisen musiikin rintamalla missasin jo Smetanan, blöö. Menen sitten varmaan kuuntelemaan Händeliä jossain välissä lohdutukseksi.


Vähän lapsellista ehkä, mutta odotan jo innolla sitä hetkeä, jolloin pääsen vaihtamaan Facebookiin Wienin tämänhetkiseksi kaupungikseni. :D Ja au pair -työt profiiliin tietojen sekaan, maukasta. Tania kerran totesi, että hänen vaihtovuotensa tuntui elämältä elämän sisällä ja uskon mulle käyvän samalla tavalla Itävallassa.


Kirjoitelkaa mulle etanapostia, se olisi aika söpöä ja nostalgista. Oon vaan tosi huono kirjekaveri, kersanakin kaikki kirjeenvaihto tyssäs lopulta mun laiskuuteen vastata, mut lupaan yrittää ainakin. Pistäkää mulle viestiä faboon, puhelimeen, blogiin, s-postiin tai minne vaan, jos haluatte saada mun Wienin osoitteen. Voin sitten lähettää teille tekotaiteellisia maisemakortteja, höhöhö. Saan myös paikallisen liittymän, mutta pidän Suomi-liittymää myös mukana. Wieniläisen numeron saa myös kysymällä. :)


Yksi pieni asia ärsyttää kyl Wienissä: siellä on liian kuuma ja liian kesä. Just kun täällä olisi alkamassa villapaitakelit ainakin mun sisäisen kelloni mukaan, niin joudunkin keskellä helteitä raah. Vuorokauden keskilämpötila seuraavat pari kuukautta on about +20°C, meidän perheen pihan viinirypäleet kypsyvät esimerkiksi lokakuussa vasta. Talvea pelkään jo hieman etukäteen, keskilämpötila joulukuussa on suunnilleen -/+0°C mmmm. Kumpparit jätin kotia, pitää yrittää saada ne jotenkin tänne ennen loskakelejä.


Suomeen tuun seuraavan kerran joskus joulukuussa, en tiedä vielä tarkkoja aikoja. Silloin haluaisin pyörähtää Jyväskylässä ja Helsingissä, ei aikaa varmaan edes riitä muuhun. Pitää vielä tsiigailla ja yrittää harjoitella sitä asia kerrallaan etenemistä.


Ah, ihana päästä takaisin Wieniin. Auf wiedersehen, törmäillään joko täällä tai Suomessa!