Olen ulkomaalainen

Puhuin joskus aiemmin lievästä ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä, kuinka ernuksi itseni tunnenkaan täällä. Nää tunteet eivät ole väistyneet, mutta oon oppinut tulkitsemaan ja ymmärtämään niitä jollain tapaa paremmin viime viikkoina. Ennen en ollut esimerkiksi tajunnut sitä, että minä olen oikeasti ulkomaalainen heidän silmissään enkä vain turisti, mulle ulkomaalaiset ei ole enää he vaan me.

Suomessa ollessani en paljoa välittänyt jutella ulkomaalaisten kanssa. Englannin puhuminen oli kynnyskysymys ja en jaksanut tuhlata aikaani heidän kanssa puhumiseen, surullista mutta totta. Täällä ollessani olen saanut sitten kokea sitä samaa kohtelua paikallisilta, ei jengi mun kanssa niin paljoa välitä puhua englanniksi ja useilla heistä on vahva englantitrauma (vrt. ruotsitraumaa Suomessa) ja he eivät kehtaa käyttää tai näyttää englantiaan. Poikkeuksen muodostavatkin sitten ylläripylläri ulkomaalaiset, me löydämme toisemme helpommin täällä kuin paikallisväestön ja muodostamme kontakteja riippumatta ihmisten synnyinmaasta.

Ulkomaalaisia ja ulkomaalaistaustaisia jakaa sama yhteinen tunne irrallisuudesta ja ulkopuolisuudesta ympäröivää kulttuuria kohtaan, vaikka nauttisivatkin elämästään täällä. Tiedämme, miltä tuntuu olla keskellä uutta tietämättömänä arkikulttuurista ja toimintatavoista, hämmentyen kirjoittamattomista mutta olemassaolevista kulttuurisäännöksistä. Ulkomaalaisista kukaan ei ole mukavuusalueellaan täällä ja oman paikkansa (ikuinen) etsintä yhdistää meitä vahvasti. Olen tutustunut täällä tähän mennessä paremmin kahteen turkkilaiseen, yhteen skotlantilaiseen, yhteen meksikolaisitävaltalaiseen ja pian toivottavasti yhteen saksalaiseen tyttöön, jos suomalaisitävaltalaisia ei oteta lukuun. En kunnolla yhteenkään täysin itävaltalaiseen, vaikka kontaktinpoikasia onkin kyhäilty. Nekin kyhäelmät ovat varmasti jo murentuneet mm. omaan laiskuuteeni pitää yhteyttä mutta myös siihen, ettei heitä itseään niin paljoa kiinnosta, heillä on oma vakiintunut elämänsä täällä.

Yhteistä ulkomaalaisten kanssa luoduista siteistä on niiden syntytapa. Olen todennut olevani juuri maahan muuttanut ja tietämätön paikoista ja meiningistä ja minua on sitten siitä sympattu ja käsketty ottamaan puhelinnumeroita ylös ja menemään heidän kanssaan kahville. Lähes jokainen on todennut käytännössä kahvikutsunsa esittämisen pääsyyksi sen, että he tietävät, miltä minusta tuntuu, eivätkä halua jättää minua yksin. Kiitos, sillä sen tunteen takia mä etsinkin uusia kontakteja ja on ihanaa, että voidaan olla rehellisiä sen asian kanssa.

Kriiseilin aiemmin esimerkiksi ulkonäöstäni ja pukeutumisestani täällä suhteessa paikallisväestöön, mutta ulkomaalaisjengissä kukaan ei välitä toisen tyylistä, miten jumalaista. Ulkomaalaisten seurassa tuntee olonsa vapautuneeksi ja luottavaiseksi, me tiedetään et missä lirissä me kaikki oikein ollaan. Kukaan meistä ei ole sen parempi katsomaan toisiaan pitkin nenän varttaan, sen unohtaa niin herkästi.

Irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteeseen liittyy myös vahvasti tunne omasta tarpeestaan ilmaista omaa ideologiaansa, tyyliään, elämäntapaansa ja mielipiteitään vahvasti, tarve niiden suoranaiseen korostamiseen on ollut itsellä oikeasti aika suuri. Jotenkin tunnen itseni haastetuksi täällä pitämään kiinni omista jutuistani ja pitämään kiinni omasta kulttuuritaustastani. Suomalaisuuteni korostuu täällä noussen uusiin sfääreihin, tyttöjen kanssa pidetään tiukasti kiinni erilaisista suomalaisista perinteistä ja tavoista, vaikka totta kai itävaltalaisia tapoja otetaan mukaan sekä alitajuisesti että tietoisesti päättäen. Ihmetellen odotan tunteiden kehittymistä ja tuntemuksien muuttumista tulevien kuukausien aikana.

Viimeiset pari viikkoa on ollut vahvaa noususuhdannetta täällä, kun sisko ja Iiris olivat täällä käymässä. Varsinkin viime viikon kokemukset vallatusta talosta, jossa oli pyöränkorjausbileet ja SlutWalkista olivat mulle todella tärkeitä, sillä niissä mukana olleet ihmiset tuntuivat tosi tutuilta ja muistuttivat mua Suomesta. Tähän asti kodikkain olo oli itse marssin aikana. Oli ihanaa olla keskellä niitä ihmisiä, jotka jakoivat samoja aatteita ja päämääriä mun kanssa, sillä musta on ollut todella vaikeaa löytää täältä heidän eli mun kaltaisia ihmisiä wieniläisten ja paikallisväestön joukosta. Nyt mun päämääränä on tunkea jalkaa oven väliin, jotta pääsisin kärryille enemmän heistä.

Uskon todella vahvasti palaavani Suomeen tämän vuoden jälkeen. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa lähden kyllä varmasti vaihtoon, saas nähdä. Kun lähdin tänne elokuussa niin kuvittelin, että tämähän on lasten leikkiä. Kaikkea muuta, vaikka tämä ei ole ollut myöskään ylitsevuotavan raskasta tai ikävää, haasteita on kuitenkin riittänyt. Paha kuitenkaan vielä parin kolmen kuukauden korvilla tällaisia liikaa miettiä, viimeinen puolivuotinen on ehkä se määrittävä ajanjakso näiden päätöksien suhteen.

Ruma

Mulle tulee vähän kokkaaminen mieleen au pairina olemisesta, sillä täällä elämä kulkee kuin vuoristorata. Ylös ja alas, oho tulikin yllätyskurvi! Vauhti huumaa ja vaikka välillä hirvittää, niin hauskaa on.

Tänään pistin tyttöseni ensimmäistä kertaa melkein omin avuin nukkumaan, perheen entinen au pair Essi seisoi korskeasti taustajoukoissa. Pientä positiivista väsymysiltahepulia oli ilmassa iltatoimiin patistaessa, mutta vastarinta oli olematonta, kun tarjottiin mahdollisuutta pötkähtää sänkyyn. Aiemmin kun olen avustanut/pistänyt iltatoimia alulle, on yleensä homma mennyt enemmän pelleilyn kuin tekemisen puolelle. Kerran kannoin tytön kolmesti yläkertaan, kun se mokoma karkasi aina keskikerrokseen. Hampaidenpesukin oli suoranainen farssi siihen asti kunnes Klaus tuli kotiin. Oma auktoriteetti jäi kyllä silloin katujyrän alle, mutta nyt pistetili on tasan.

Kikka lähti tänä aamuna takaisin Suomeen ja huomenna Iiris tulee tänne, joten pidin tänään pötköttelypäiväni. Nukuin muun muassa pitkästä aikaa päiväunet ja luin uutisia. Leivoin myös kolmatta kertaa leipää täällä, nyt alkaa olla jo haju siitäkin. Eka leipä oli onnettoman raaka, toinen tylsä, mutta nyt oli suhteellisen toimiva. Tein eilen myös kasvispiirakkaa, mutta homma kaatui liian pieniin kananmuniin. Siitä tuli jotain taikinaisen kasviskeiton tyyppistä hieman jähmettynyttä settiä. Seuraavalla kerralla lataan piirakan kananmunilla tai keksin vaihtoehtoisen taktiikan. Huomenna ei tarvitse onneksi laittaa ruokaa, saa vähän tuulettautua keittiöhöyryistä ja suunnitella jotain innovatiivista safkaa tulevalle viikolle.

Mulla alkoi tänään valua taas räkää nenästä, en todellakaan ole valmis uuteen kipeilyyn. Elokuun kolmen viikon flunssakärsimykseni jälkeen about jokainen suomalainen täällä on kohdannut saman, kiellän osuuteni asiaan.

Äiti ja muutama muu saattaa saada nyt slaagin, mutta aion kokeilla värjätä hiuksia. Hiusten pituus on tällä hetkellä vajaa 10cm, joten sen verta hiusta menee maksimissaan pilalle. En ole koskaan ennen värjännyt hiuksia ja nyt turvallisen välimatkan päästä kotoa sitä voisi kokeillakin. Jouluun mennessä on taas koskematon kuontalo. Oon miettinyt kyllä myös hiusten kasvattamista, mutta varsinkin tästä pituudesta homma tuntuu ihan hullulta. En usko sisäistäneeni vieläkään ihan täydellisesti nykyistä hiusmalliani, kuvittelen nääs kasvattavani pitkät hiukset takaisin hujauksessa. Vähän kyllästyttää yksipuolinen stailaus.

Oon käyttänyt niin paljon huulipunaa ja niin vähän rasvannut/antanut huulten palautua pohjustuksesta, että suupielet on kuivunut ihan sikana. Yksi päivä sattui avata suuta suht ammolleen, joten oli pakko aloittaa hoitokuuri. Blistex maksaa täällä alle 1,50e ja onhan mulla Nivean minikiekko akuutteihin hetkiin.

Pelasin tänään Afrikan tähteä sitten ikuisuuden, ihan paras peli! Alkoi himottaa myös Monopoli ja se myyräpeli, jossa myyrien pitää päästä kolojen kautta alemman tason pelilaudalle ja lopulta joku saa kultaisen lapion.

Heidi löysi täältä kuoron! Aivan upeaa. Jumaleissön, kuoron! Ei tarvitse laulaa enää SMG:tä tai Ultra Brata tai suomalaisia klassikkobiisejä bussipysäkeillä yksisseen tai kaverin kanssa etsien balanssia. Eräs skotti löysi myös jalisporukan täältä, halleluja! Jumppatunneille en ole vielä kertaakaan jaksanut eksyä, mutta onneksi lenkillä olen jaksanut käydä pari kertaa viikossa. En ole muuten pyöräillyt reiluun kahteen kuukauteen. Tosi hämmentävää, sillä yleensä mulla ei ole muuta tapaa liikkua paikasta toiseen. Huomaa helposti, miten jalkojen lihasrakenne on muuttunut kesästä. Saa nähdä, poljenko jouluna kinoksien keskellä niin kuin yleensä vai jätänkö kamikazeilun välistä. Epäilen unohtaneeni jotain olennaista talvipyöräilystä, kun en saa edes sopeutumisaikaa siihen.

Suomesta kaipaan ihan sikana Rumaa ja siellä hengaamista, ihan sairasta :D Olikohan mulla jotain muuta elämää ennen tätä kuin rumailu? Anw sinne syöksyn kyllä joululomalla.

Lupaan huomenna hakea postista postimerkkejä. Lupaan. Mut nyt meen nukkumaan, harmaat aivosoluni menivät jo edeltä.

Pieniä iloja

Älyttömän hyvä fiilis kaikesta, lillun hattarameressä. Pikkusiskoni Kikka ja Noran serkku Maria ovat täällä, muutaman päivän kuluttua Iiris pöllähtää paikalle, sain sekä digikameran että ikuisuusvanhan filmikameran, saaristolaisleipää, ruisleipää, lakritsaa, vaatteita, aurinkoa, pipon, jätskiä, omenastruudelia, sitä aitoa sacherkakkua, oranssit housut (what the f*ck piumpipipiumpipipiupiu), juustomakkaraa, kaurapuuroa, talonvaltauksen, espanjalaiset bileet, meksikolaisserbialaisitävaltalaiset bileet, siiderimäistä persikkaskumppaa, kuvia koneelle, olen melkein ostanut postimerkkejä ja kirjekuoria, löysin järkevät sulkakorvikset, baskerin, kaulahuivin, käynyt Stephansdomin katakombeissa, kulkenut ensimmäistä kertaa D:n ratikalla, kävellyt rikollisesti Schönbrunnin pehmeämpääkin pehmeämmällä nurtsilla ja saada mainion profiilikuvan, huomannut puhuvansa ajoittain jopa brittiaksentilla, ihmiset on luullut mua englantilaiseksi, venäläiseksi, norjalaiseksi, puolalaiseksi ja unkarilaiseksi, saksa alkaa olemaan paremmin hallussa, kyttään ihmisiä metrossa peilin kautta (mikään ei ole ihanampaa/ihanempaa?), sai kuulla kamerakaupasta, jossa on hipsterpoikia myyjinä, näin Wall Streetin vastaisen mielenosoituksen jäänteet, esittelin ihmisille Double Rainbowta ja Frederikin Jeesus Kristusta, en ole lukenut uutisia vajaan viikkoon, leivoin raakaa leipää, tein schnitzeleitä vääristä jauhoista, saanut joululahjaksi lennot jouluksi Suomeen (olen siellä siis 22.-30.12 yeah), opin tuntemaan tätä kaupunkia entistä paremmin, talitintti laulpo kotipihan viiniköynnösoksistossa ja tuntui aivan Suomen keväältä, naapurin läski Karvisen näköinen kissa pelkää mua (ihan oikein sille), sain kiinni järjettömän kokoisen ristihämähäkin mun huoneesta (muistanette kauhu-uutisoinnin yöllä huoneeseen hiipivistä ja viatonta urhiaan pureskelevista superhämähäkeistä, täällä on oikeastaan pelkästään sellaisia hämiksiä), olen löytänyt uusia ulottuvuuksia Youtubesta, lopetin The Simsin pelaamisen fabossa, löysin unirytmini takaisin ja kaikenlaista sitä sattuukaan.

Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä

Elämää se elämä täälläkin on, välillä tulee mokailtua oikein olan takaa. Tässä muutama nolo virhe tai vain noloilu:

1. Ensimmäisten viikkojen aikana multa ja Noralta pöllittiin potkulaudat puistossa. Puisto oli iso, eivätkä potkulaudat olleet aina näköyhteyden päässä. No, kuulemma joku vihreäkeesinen jäbä jonkun pienemmän poitsun kanssa vei sitten meidän laudat. Näin ainakin kertoi pari pikku poikaa. Semisti nolotti kyllä soittaa Hannalle ja kertoa tapahtuneesta.

2. Unohdin viime maanantaina ensimmäistä kertaa avaimen kotiin. Käytiin tyttöjen kanssa pyörähtämässä vapaalla illalla ja tulin kotia vähän ennen kello 23. Portilla hoksasin, että avain unohtuikin kotia, joten jouduin ensin kiipeämään aidan yli ja sen jälkeen ratkaisemaan, miten hoidan itseni sisään asuntoon. Mun perhe oli mennyt jo nukkumaan, enkä tohtinut herättää heitä, sillä kummankin vanhemman piti herätä aikaisin matkustamaan (toisella oli lähtö Brysseliin ja toisella naapurikaupunkiin). Me asutaan käytännöllisesti katsoen rivitalossa, joten seinänaapureita on useampi kappale ja kaikilla asunnonomistajilla on avain isoon autotallikellariin. Vaihtoehdoksi jäi siis päästä kellarin kautta kotia naapureiden suosiollisella avustuksella. 

Pihapiiriin päästessäni näin kahdessa asunnossa kuudesta olevan vielä valot päällä ja yhdessä todistetusti oli joku hereillä. Ensimmäisestä asunnosta ei herunut armoa, sönkötyssaksani ja kellonaika ei selkeästi vakuuttanut randomia naisihmistä, sillä hän kehotti minua poistumaan avaamatta ovea. Toisessa talossa asuivat perheemme kaverit, perheiden lapsilla on tapana leikkiä yhdessä. Luulin aluksi heidän jättäneen eteiseen vain yövalon, mutta sitten perheenisä vilahtikin ikkunan ohitse ja syöksyin koputtamaan vienosti ovea. Ovi avattiin ja kellarinkin ovi avattiin, joten onnellisena pääsin kuin pääsinkin kotia herättämättä perhettä. Seuraavana päivänä leivoin sitten suklaakakun, josta annoin osan naapuriperheelle kiitokseksi oven avaamisesta. Suklaakakusta tuli vähän ruma ja kevyesti raaka, mutta maistui onneksi tarpeeksi hyvältä.

3. Frau Jelena eli rakastettu siivoojamme tuli viime viikolla taas käymään. Olin olohuoneessa venyttelemässä ja olohuoneesta on eteiseen suora näköyhteys. Ajatuksissani ja kuuroudeltani en kuullut hänen saapumistaan, vaan jäin pitkäksi toviksi antaumuksella pyllistelemään ovelle päin mikroshortseissani, joita en pidä julkisesti. Fraun iloinen "Guten Tag!" selän takana oli suhteellisen suuri järkytys, katsoin pää alaspäin jalkojen välistä vain, että kuka? Frau jäi vain naureskelemaan minulle ja mä pakenin alakertaan omaan huoneeseen noloilemaan. Ei kovin noloa, mutta tarpeeksi hämmentävää tulla säikäytetyksi ja yllätetyksi rempseälle siivoojalle, siitä lähtien olen venytellyt alakerrassa ja ollut venyttelemättä tiistaisin.

4. Ekan viikon ajan sanoin kaikille bitte schön sijasta wie bitte.

5. Kotipuhelin soi ja vastasin siihen luullen soittajan olevan joku suomalainen sukulainen, sillä siihen astisen kokemukseni mukaan vain suomalaiset olivat soitelleet siihen. Pälpätin suomeksi, että minä olen ainoastaan kotona plaaplaa. Vastauksena oli pitkä hiljaisuus, jota koitin rikkoa lörpöttelemällä niitä näitä. Lopulta langan toisesta päästä alkoi virrata puhetta saksaksi. Pyysin saman englanniksi ja huonon äänentoiston takia en lopulta kuullut/saanut selvää melkein mistään, mitä soittaja sanoi. Puhelun jälkeen käteeni jäi vain soittopyyntö kera puhelinnumeron ja se, että tämä joku D-kirjaimella alkava luultavasti nainen haluaisi nähdä perhettäni nyt viikonloppuna, kun hän oli tullut käymään Wienissä. Oli hauskaa antaa perheelle nämä infot, kun heilläkään ei ollut mitään hajua erinomaisista ja kattavista tiedoistani huolimatta soittajasta. Lopulta soittajan identiteetti kuitenkin selvisi ja hän saapui lapsineen illastamaan meille viikonloppuna. 

6. Menin kauppaan ostamaan tiskiainetta. Viikko ostokseni jälkeen todettiin, että en ostanutkaan tiskiainetta vaan jotain epämääräisempää. Ei ihme, että oli vähän vaikeaa välillä saada ruoantähteitä irtoamaan astioista.

7. Pesin ensimmäistä kertaa pyykkiä täällä ollessani. Pyykinpesukone on ylhäältä täytettävää mallia, missä pitää sulkea se rumpu ennen kannen laittamista kiinni. Enhän minä tietenkään sulkenut rummun kantta, vaan onnellisena pistin koneen pyörimään. Siitä kuului vähän epämääräistä kolinaa, mutta ajattelin sen vain johtuvan koneesta.  Myöhemmin Klaus tuli kysymään, olenko pistänyt pyykkiä pyörimään, sillä koneessa vilkkuu jokin ongelmasta infoava valo. Siinä sitten punnittiin, oliko pesukone mennyt rikki vai oliko vedensyötössä jokin vika, kunnes tajusin unohtaneeni sulkea rummun kannen. Onneksi ei pesukone mennyt rikki.

Siinä oli ne, mitkä nyt muistin. Ei kovin pahoja, mutta sellaisia, mitkä on jäänyt mieleen. 

Asiasta kukkaruukkuun. Osa miehistä on täällä täydellisiä sikoja. Siis oikeastikin, aivan uskomattoman törkeitä aina välillä. V*tuttaa aina välillä, ettei äiti opettanut kotona heille mitään etikettiä tai sosiaalisia normeja. Ulkomaalaistaustaiset miehet ovat pahimpia ja välillä oikeasti vain miettii, että mitä helkkaria. Kahtena ekana päivänä saattoi vielä ehkä suhtautua läpällä ja pistää sattuman piikkiin, mutta kahden kuukauden korvilla hymyt on enemmän kuin hyytyneet ja tiettyihin eleisiin, ilmeisiin ja kommentteihin on todella kypsynyt. Voisi kuvitella, ettei aikuiselle tarvitsisi sanoa painu piippiin äläkä seuraa saadakseen olla rauhassa. Kerran oli vähän ahdistava tilanne yhden humalaisen kanssa, jätkä seurasi kadulta metron sisälle saakka, vaikka olin käyttänyt kaikki verbaaliset keinot päästäkseni eroon siitä. Mun turvaksi tuli sitten yksi julkisen liikenteen työntekijä, joka seurasi mun matkaa sitten keskustasta kotimetroasemalle asti ja varmisti tahdikkaasti ja kunnioitettavasti, että saan kulkea rauhassa kotia. Siitä olin ja olen kyllä superkiitollinen. 

Ostin muutama viikko sitten kertakäyttökameran ja siinä oli eilen viimeinen kuva jäljellä. En ollut halunnut ottaa sitä summan mutikassa, vaan punnitsin vaihtoehtoja eri kuvakohteiden väliltä. Esimerkiksi Am Himmelistä saisi upeita kuvia, kuten myös viinitarhoilta. Eipä tarvitse ainakaan enää miettiä, sankarinaapurin tyttö oli meillä eilen illallistamassa ja lähtiessään otti kameran käteen ja kummasteli sitä. Klaus kertoi mikä se on ja NAPS. Minä ja Klaus huudettiin käsi ojossa "NEEIIN", mutta myöhäistä. Innolla pohdiskelen, kuinka taiteellisen kuvan tyttö ottikaan peilin kautta Klausista.

Loppukevennyksen vuoro! Tajuttiin Lauran kanssa vähän aikaa sitten, miten kornia on leikkiä päärynöillä ja luumuilla. Joskus kun ollaan oltu tyttöjen kanssa leikkimässä murhaajahippaa, niin ollaan käytetty surutta maasta löytyviä meheviä päärynöitä ja luumuja vain maamerkkeinä, eikä ole edes tullut mieleen syödä niitä.