Jäähyväisiä ja siirtymä kohti tuntematonta

Eilisillan ja -yön aikana tajusin menettäväni enemmän ihmisiä kerralla kuin koskaan ennen. Täällä asuessa on tullut hengattua ja tutustutta erilaisiin ihmisiin kuten vaihto-opiskelijoihin ja (suurin) osa heistä asui täällä vain yhden lukukauden ajan. Jotenkin pari päivää sitten en osannut vielä valmistautua tähän menetykseen, koska en osannut hahmottaa tilanteen vakavuutta ja lopullisuutta. Toissapäivänä en ollut vielä kovinkaan murheissani, ajattelin vain kaikkea hyvää jo kokemistamme yhteisistä hetkistä. Eilen kuitenkin tilanne realisoitui ihmisten pakkaamista seuratessa ja jäähyväislahjoja antaessa. Parkuminen oli turhankin lähellä ja okei, kyllä minä loppuillasta niitä kyyneliä sitten vuodatin sydän särkyneenä.

Ihmiset, keihin olen täällä ollessani tutustunut, ovat aivan mielettömiä, ainutlaatuisia ja mahtavia persoonia. Heidän kanssaan olen viettänyt lukuisia unohtumattomia hetkiä sekä hyvässä että pahassa. Heidän lähtiessä tämän päivän ja huomisen aikana ei vain heidän elämänsä vaan myös minun elämäni muuttuu. Arki oli rakentunut osin heidän ympärilleen ja nyt jäljellä on vain tyhjyyttä siellä täällä. Tiedän tilanteen korjautuvan kuluvien viikkojen aikana, mutta se ei pyyhi mielestäni pois heidän muistoaan. Elämää, jonka vaihtarit vievät mennessään, ei kukaan saa enää takaisin, ei jäävät eikä lähtevät. Vihaan olla se jäävä osapuoli.

Toisaalta pitäisi muistaa, että en ole oikeastaan menettämässä ketään. Pablo sai lohdutettua minua kertomalla sen yksinkertaisen seikan, että ihmiset vain muuttavat vähän kauemmaksi, mutta ovat kuitenkin siellä minne ikinä menevätkin. Ei kukaan tässä sentään kuolemassa ole ja tulevaisuudessa näen vuoren varmasti osaa heistä.

Toivon kaikkea todella hyvää, eritoten menestystä ja onnea teille kaikille. Tiedän ettei ulkomaalaiset lue tätä blogia vaikka tämän postauksen olisinkin tehnyt englanniksi, joten tämä on lähinnä omistettu teille ihanille suomalaisille vaihtariystävilleni. Teitä kaikkia tullaan kaipaamaan ja täällä on kesään asti ihmisiä odottamassa teitä. Kiitos, että olitte tällä samalla matkalla kanssani.

Kaikella rakkaudella, kunnioituksella ja pyytteettömästi elämän parhaimpia hedelmiä teille toivoen,

Iisa

Kyltymättömyyttä

Kirjaimellisesti hengitän pitkästä aikaa. Infernaalisten syövereiden jälkeen muhun iski täydellä voimalla älytön energiakylpy vajaa viikko sitten ja sen avulla oon lennellyt valonnopeudella pintaliitoa tän kaiken yllä. Maanisdepressiivistä? Ehei, koen vain palanneeni ennalleen. Tunnen, kuinka energia huokuu ulos jokaisesta mun ihohuokosesta ja kuinka työnnän ihmisiä pois tieltä koskematta heihin. Mä oon vaan niin kiitollinen ja äärettömän onnellinen, et oon saanut omahyväisen paskiaisasenteeni takaisin, tältä oikeasti tuntui olla nimenomaan elossa. Tanssin kaduilla välittämättä katseista, hymyilen ohikulkijoille, nauran kahta kovempaa kun joku tuntematon matkii nauruani, teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja ihailen elämääni. Totesin Heidille pari päivää sitten suunnilleen näin: "Minussahan ei ole mitään vikana, olin vain pettynyt maailmaan ympärilläni." For real, vitun idiootti. Maailmahan on ollut ihan samanlainen paikka koko elämäni ajan peruspilareiltaan myös viimeisten viiden kuukauden aikana, yksin olen omaa hautaani kaivanut. 

Sykin rakkautta kaikkea elävää ja elotonta kohtaan. Tänään aamulla oli satanut kunnon kerros lunta ja juoksimme Noran kanssa koululle heitellen lumipalloja ja nauraen lumen tuoman iloisuuden anteliaassa hurmoksessa. Voisin halata jokaista istutuspuuta ohikulkiessani, mutta pelkään niiden olevan koiranpissassa. Olen pari viime päivää katsonut auringonnousua ja ihastellut sitä ääneen Noralle ja muutamana aamuna olemmekin pariksi sekunniksi pysähtyneet koulumatkan korkeimmalle kohdalle ihailemaan taivaalle syntyvää väripalettia. Kulkiessamme kouluun matkalla on peili-ikkunoita, joihin meillä on tapana antaa aina leveä aamuhymy toisillemme ja itsellemme. Hymyilin pitkästä aikaa leveästi hampaat näkyen tänä aamuna, vaikka märkää lunta satoi päin naamaa. Annoin sille jopa paluuvirneen kotimatkallani, mitä en ole ennen tehnyt.

Olen pari iltaa viimeisen viikon aikana käynyt mahtavissa baareissa, joissa on kotoisa olo. Kulmakarvamiehet eivät ole tehneet minulle kotia, vaan lähinnä saaneet minut vaivautuneeksi, mutta noissa pakoissa missä nyt olin olo oli kantisporukkaan kuuluva. Kukaan ei siellä katseellaan kysellyt minulta hiusteni pituuttomuuden syytä tai epäillyt syöpää. Toisessa paikassa jengi olisi syönyt mun kädestä vaikka kakkaa, jos olisin sitä heille tarjonnut. Noi illat oli sellaista tahatonta ja spontaania egobuustausta, jota olen tarvinnut ja buustaus sattui osumaan vielä täydelliseen saumaan. Oon käytännöllisesti katsoen ilmiliekeissä, eikä mulla ole aikomustakaan jarruttaa vaan päinvastoin antaa kaiken pinttyneen paskan palaa elävältä. 

Pitkästä aikaa elämä ja energia tursuilee ulos minusta, olo on kuin sisälläni olisi ehtymätön ilotulitussirkus. Opin taas rakastamaan maailmaa ja jopa itseäni hitusen enemmän, vaikka itserakas olenkin aina ollut. 

Tuntuu, kuin joku olisi juuri räjäyttänyt pankin ja rahat valuvat vinhalla vauhdilla tällä hetkellä kohti mustaa pakua. Tässä tarinassa minä olen se rahavirta, joka iloitsee vapautumisestaan ja pääsystään takaisin jatkumoon. Elän jälleen hetkessä kiinni.

Hyvästi kulttuurimasennus! Ilman sinua olisi paljon jäänyt kokematta ja tekemättä, mutta on aika suunnata katse kohti tulevaisuuttani.

Budapestista ja Bratislavasta

Haluan kertoa Unkarista ja Slovakiasta muutamia huomioita, joista osa on matkaoppaasta poimittuja ja osa muutaman tunnin visiitin ajalta rekisteröityjä seikkoja. Tosiaan, lähdettiin Juuson, Miljan, Viljamin ja Heidin kanssa aikalailla äkkilähtöinä bussilla ensin Budapestiin ja muutamaa päivää myöhemmin Bratislavaan päiväreissulle. Budapestin bussiliput maksoivat 21e ja Bratislavan 12e, joten halvaksi tuli. Kummallakin kerralla ostettiin liput toimistolta, jossa loppusumma oli euron parin verran korkeampi kuin netistä ostettaessa, mutta varmuus ostoksen onnistumisesta jää kuitenkin paremmin käteen.

Kumpaakin reissua leimasi menobussissa hikinen matkaoppaan selaaminen, sillä kenelläkään ei ollut käytännön tasolla paljoa hajua kohdemaista tai -kaupungeista. Historiaa aktiivisesti aikoinaan lukeneena yllätin itseni täydellisellä tietämättömyydellä Unkarin ja Slovakian historiasta. Unkari kuitenkin on ollut aikoinaan Habsburgien alaisuudessa muodostaen mm. Itävalta-Unkarin. Näiltä ajoilta mitä luultavimmin Unkarissa katsotaan itävaltalaisia vähän alentavasti ja esimerkiksi kippistely on vastoin maan tapoja sen muistuttaessa liikaa Unkarin itävaltalaisaikoja. Tosin kuulin sitten paikalliselta kaverilta paluubussissa, että he saattavat kyllä nostella maljoja viinilaseilla, mutta lasit eivät saa koskea toisiaan.

Unkari oli monella tapaa täydellisen ihastuttava. Parlamentin edessä katu oli halkeillut, monet rakennukset vaikuttivat suorastaan homssuisilta ja arkkitehtuurinen rikkaus oli kaunista. Rakastan neuvostohenkisyyttä todella paljon, vaikka kommariksi en tunnustaudu. Tyylilajiltaan se sielukkuudellaan kuitenkin puhuttelee minua jollain tasolla, olisitte nähneet minut henkäilemässä niiden vanhojen ja rämien graffiteilla töherrettyjen bussien perään.

Oma settinsä oli tietenkin unkarin kieli. Ei mitään toivoa ymmärtää sitä millään tasolla, lähimpänä suomalaista vastinetta oli nollaa tarkoittava nulla, mutta muuten mentiin pitkälle ohitse. Kieli tuntuu olevan täynnä o-, ö-, c-, z-, t-, s- ja kaksoisvokaalimerkintää tarkoittavia heittomerkkejä ja näyttää kirjoitusasultaan ehkä vienosti islannilta. Sanoja sinällään varmaan olisi ollut helppo lausua, mutta ääneenlukuyritykset kuihtuivat usein naurukohtaukseksi. Siinä sitten yrittää tosissaan vääntää ääneen lausetta "Igazságügyi szakértői és kutató intézetek", mikä translate.googlen mukaan tarkoittaa kaiketi oikeuslääketiedettä ja tutkimuslaitosta. Unkarin kielen aakkoset onkin sitten tässä: a, á, b, c, cs, d, dz, dzs, e, é, f, g, gy, h, i, í, j, k, l, ly, m, n, ny, o, ó, ö, ő, p, q, r, s, sz, t, ty, u, ú, ü, ű, v, w, x, y, z, zs, joten niitä riittää.

Hintataso oli käsittämättömän alhainen Unkarissa, siis Jeesus kun sai todella onnistuneen alku- ja pääruoan viineineen viidellä eurolla! Ja viiniä muuten tilataan deseinä, mikä kuulostaa suhteellisen juntilta, mutta ei varmasti ainakaan aiheuta epäselvyyksiä annoksien koossa. Unkarin forintti (HUF) kuitenkin kärsii suhteellisen kroonisesta inflaatiosta, eikä nykyisen hallituksen toimet ole ainakaan auttaneet pitämään valuuttaa kansainvälisessä suosiossa. Heidi, Milja ja Viljami juttelivat Unkarissa viikon lomailleen hollantilaisen pariskunnan kanssa bussissa ja nämä kertoivat valuutan arvon tippuneen euroon nähden 7% viikon aikana. Yksi euro on suunnilleen 315 forinttia, mutta silti oli siinä jotain glamouria pitää 10 000 forintin seteliä käsissään. 

Bratislava tuntui vähän lamelta Budapestin jälkeen, mikä johtui osin varmasti Bratislavan pienestä koosta. Budapestissa asuu reilu 1,7 miljoonaa asukasta ja Bratislavassa vain nuhjuiset reilu 400 000 asukasta. Liiskasin lukin päiväkirjaani vasten paniikissa, kun naamaani kutittanut irtohius ei ollutkaan hius. Lentokenttä oli yllättävän lähellä keskustaa ja sekin vaikutti todella pieneltä, kokoluokka oli lähellä Tikkakosken lentokenttää melkein.

Bratislava ei alkanut kovinkaan ihastuttavasti, sillä saimme lentokentältä kannoillemme erittäin oudon pojan, jolla saattoi hyvinkin olla myös jotain henkistä vajavuutta. Sinällään harmiton ja ystävällinen tapaus oli, sillä hän auttoi lentokentällä kaikkia tiettyyn bussiin nousevia matkustajia eli mm. meitä ostamaan lipun minne he halusivatkin päästä, mutta sitten poika lähtikin kuudenneksi pyöräksi. Noustiin pois bussista ja poika jäi viereemme seisomaan. Alkuun ei edes tajuttu, että se aikoi hengata meidän kanssamme (ikuisesti), mutta sitten kun se seurasi seurueemme jäseniä yksittäin ja koetti paimenkoiran tavoin pitää meitä yhdessä, oli vitsit vähitellen vähissä. Halusimme päästä pojasta vähitellen eroon, sillä viidestäänhän meidän piti kulkea eikä random kukalie kannoillamme. Minulla oli vielä lisäsyynä eroonpääsemisessä se, että oma paluubussini Wieniin lähti kolme tuntia myöhemmin kuin muilla, enkä todellakaan halunnut jäädä yksin randomin seuraajan kanssa. Epäilimme häntä myös varkaaksi, sillä hän olin ainakin Juuson mukaan tuijotellut meidän laukkujamme bussissa. Tapaus oli loppujen lopuksi niin ahdistavaa, että yritimme juosta nurkan taakse karkuun piiloon häneltä siinä kuitenkaan onnistumatta, ja hän jatkoi seurassa hengaamista kuin ei mitään jatkaen vain slovakian puhumista. Jouduimme lopulta turvautumaan paikallisen apuun, sillä poika ei puhunut sanaakaan saksaa eikä englantia. Paikallinen mies kuitenkin uhkasi häntä kiihkottomasti poliisilla, ja saimme sitten jatkaa keskenään matkaamme.

Bratislava oli hämmentävä kaupunki, sillä missään ei näkynyt nuoria. Paikalliset kaikki olivat yli 60-vuotiaita pappoja ja mummoja, mutta suurin keskustassa liikkunut ihmisryhmä oli me turistit, vaikka meitäkin oli vain kourallinen. Kadut loistivat tyhjyyttään, vaikka autoja kyllä kulki isoimmilla teillä. Löysin myöhemmin eräältä isolta ostarilta rich bitch -teinit, mutta oikeasti ulkona heitä ei liikkunut yhtäkään kappaletta. Okei, sääkään ei ollut varsinkaan iltapäivästä parhain mahdollinen, mutta oli se silti outoa. ¨

Kun muut läksivät takaisin Wieniin katsomaan balettia, lähdin joen toiselle puolelle muka seikkailemaan. Päädyin tosiaan sitten sinne teiniostarille ja supermarkettiin ostoksille, mukaan tarttui mm. jumalaisen ihania kaupungin nimikkomakkaroita. Sieltä kävin kuvaamassa ylikulkusillalta pari kuvaa neuvostokerrostaloista, mutta ei ne ole näyttämisen arvoisia, linnan pihalta oli miljoonasti paremmat näkyvät. Vanhan keskustan puoli oli kuitenkin huomattavasti vähemmän spurgu kuin neuvostopuoli, tuloerot oli ikävän selkeitä ihmisten välillä.

Lopuksi ennen lähtöä halusin käydä safkaamassa jossain perinteisen näköisessä raflassa, mutta ruoka ei ollut kovin innoittavaa. Pyysin tarjoilijaa auttamaan perinteisen slovakialaisruoan tilaamisessa ja pääruoaksi eksyi perunapannukakkua ja niiden päällä pihvejä. Niitä sitten piti dipata maustamattomaan kermaviilikastikkeeseen ja köyhä salaatti piilotteli pihvien ja kakkujen seassa, ei ollut kovin kummoinen makuelämys. Olueksi erehdyin tilaamaan jonkun kamalan tšekkiläisen oluen, jossa oli se hirveä metallinen vivahde, jota inhoan. Jälkiruoaksi otin lettuja, joiden sisällä oli aprikoosihilloa ja päällä juoksevaa marjahilloa sekä kermavaahtoa. Minun makuuni se oli ehkä vähän ylimakea, mutta kuitenkin ihastuttava tylsän pääruoan jälkeen.

Jouduin kiiruhtamaan bussiasemalle vähän kovempaa ja asemalle päästyä kunto petti, kroppani kosti taivuttamalla minut yskäkohtauksen kouriin. Vaikutin varmasti lievästi humalaiselta toikkaroidessani epämääräisesti sinne tänne. Tosiaan tulin Suomessa viimeisenä päivänä kipeäksi, kuumetta en missään välissä mitannut, mutta ääni meni totaalisesti yhdessä vaiheessa. Sammuin sitten paluubussiin yskäkohtauksen uuvuttamana ja heräsin vasta Wienissä.

Kaupunkeina pidin tosiaan Budapestia kiinnostavampana kuin Bratislavaa, koska Budapest tuntui Bratislavaa selkeästi nuhjuisemmalta. Bratislavassa tosin jengi osasi puhua englantia minusta yleisemmin kuin Wienissä osataan, joten toisaalta siellä olisi suhteellisen helppo matkustaa. Unkarissa sössötin saksaa, vaikka englannin ja saksan ollessa vaihtoehtoina jengi mielummin puhui minulle englantia sitten takaisin. Oli jotenkin kauhean vaikeaa yrittää riisua saksaa pois päältä, kun on tottunut ulkomailla aina vain yrittämään änkyttää saksaa kaikille takaisin.

Pakko päästä kiertämään laajemmaltikin Itä-Eurooppaa ja mieluiten myös Venäjää itseään joku päivä, haluan nähdä neuvostoajan jäljet ja nuhjuiset maat ja mannut ennen kuin niiden viimeiset muistomerkit jyrätään maan tasalle uudistuksen nimissä.

Köszönöm Finnország!

Eli kiitos Suomi, oli monella tapaa helpottavaa olla siellä ja kokea pala entistä elämäänsä hetken aikaa. Olin unohtanut yllättävän paljon yllättävän randomeja asioita Suomesta, kuten Pasilan olemassaolon, kodin astianpesukoneen ulkonäön ja jopa oman huoneen koko ja ulkonäkö yllätti. Nauroin spontaanisti ääneen pyöräillessäni sateisena aatonaatonaattona Jyväskylän keskustassa pohtien sen syvää rumuutta, jota en ole aiemmin oikeastaan tajunnut. Tuttua ja turvallista joo, mutta miksi noita 70-luvun rumiluksia on olemassa?

Yllätyin vähän myös suomalaisten osin vahvoista slaavilaisista piirteistä. En nähnyt kahtena ensimmäisenä päivänä suomalaisia laisinkaan suomalaisina, vaan jonain ulkomaalaisryhmänä. Kaveritkin näyttivät hassuilta ja erikoisia kasvonpiirteitä tuijottelinkin melkein jokaisen kohdalla vaivihkaa. Sorruin jopa tuijottamaan blondeja, sillä oma silmä ei ollut tottunut näkemään vaaleita niin valtavina massoina.

Parhaita hetkiä vietin lyhyen lomani aikana perheen kesken joulupöydässä, vaikka sitä en lomani aikana vielä kotona ollessani tajunnut. Kotona saa olla juuri sellainen kuin oikeastikin on ja voi rauhassa piikitellä muita ja tulla itse puukotetuksi selän takana, kun joku bustaa liian pienestä laatikkoannoksesta. Oli kuitenkin jotenkin outoa vierailla vanhoissa ympyröissä, olo oli jollain tapaa outo ja ehkä odottava. Oman kielen köyhtyminen häiritsi suhteessa aika paljon, sillä lauserakenteet, taivutukset ja sanat olivat välillä hukassa. Tuntuu vähän siltä, että olisin menettänyt palan itseäni kieleni köyhtymisen seurauksena, sillä ennen suullinen ilmaisu oli minulle voimavara. Nykyään se on ehkä enempi kirjoittaminen, vaikkei tämäkään suju niin kuin ennen.

Suomessa ollessani ja asioita purkaessani mm. Iiriksen kanssa, joka kyläili täällä lokakuussa, hoksasin, että tämä kulttuurimasennus lähtikin käyntiin jo ennen lokakuun puoltaväliä. Anteeksi Kikka ja Iiris, kun saitte siitä niin roimasti teille kuulumattoman osanne pahasta olostani. Jotenkin koko setti tuntuu absurdilta, enkä ole oikeastaan ehkä vieläkään kunnolla hyväksynyt masennusvaiheeni olemassaoloa. 

Nukuin käsittämättömän paljon, mikä varmaan selittyi osin jännittämisestä ja siitä, ettei osannut säilöä energiaansa tai tuhlata sitä tasaisesti. Ensikertaa tunsin myös olevani jotenkin puun ja kuoren välissä kahden erilaisen maan suhteen, kun en oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Vaikea pukea tuntemuksia sanoiksi, koska en itsekään oikein osaa tulkita fiiliksiäni edes puolittain. Jäähyväiset saivat myös uudenlaisen merkityksen, sillä ennen hyvästelyt olivat lähinnä sitä, että jengi menee viikoksi Mallorcalle. Tuntui osin pahalta nähdä jengin itkevän niinä hetkinä, sillä en haluaisi viimeisestä hetkestä niin onnettomia. Olisi ehkä pitänyt viipyä Suomessa vähän pidempään, mutta keväällä sitten varmaan nähdään.

Paluu Wieniin sujui sitten lievien käänteiden vallassa, mutta lopulta Juuso ja Milja pääsivät perille saakka. Pari päivää myöhemmin Viljamikin saapui ja päästiin sitten vihdoin porukalla Budapestiin, ihana että Heidikin lähti mukaan! Ehdittiin pyöriä Budapestissa vain kahdeksan tuntia, joten paljon näkemisen arvoisia asioita jäi kokematta, mutta maa ihastutti kyllä. Epäilen ihastuksen olevan osin vain uutuudenviehätystä ja juontuvan ilosta rikkoa arjen kaavoja, mutta minä tulen matkustamaan Unkariin uudemman/useamman kerran. Forintti on mielenkiintoinen valuutta, sillä sen arvo euroon nähden oli laskenut hollantilaisturistien mukaan viikossa 7%, tosi vakaalta vaikuttaa. En ole koskaan käynyt samanlaisessa itäeurooppalaisessa karuhkossa maassa, joka saisi noin jalat alta. Ihmisetkin näyttivät keskimäärin kauniimmilta/komeammilta kuin itävaltalaiset, unkarilaisilla oli yllättävän paljon suomalaishenkisyyttä ulkonäössään. Anna, be ready for me!

Hämmentävimpiä asioita, mitä minulle on täällä näiden kuukausien aikana tapahtunut, on oma muutosprosessini voimakkuus ja sen huomaamattomuus ulkopuolisten silmin. Olen herkistynyt todella paljon täällä, en ole samanlainen kovanaama kuin ennen olin. Osin ehkä sen takia pukeudun välillä kovanaaman näköiseksi, jotta voisin feikata pitäneeni kiinni minästäni. Mulla on vieläkin voimakkaasti päällä tarve löytää se oma soppi, jossa identiteettini voisi jälleen rakentua rauhassa. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään tarpeeksi vahvaa maaperää siihen vielä löytynyt ja pelkään, että sen löytäminen kestää (liian) kauan. Erityisesti kauhistuttaa sanavaraston suppeneminen ja osin myös elämässä takapakkia vetäminen. Tulevana vuonna sitten vain opiskelemaan täysillä, vielä kun tietäisi vain, että minne sitä hakisi. 

Tosiaan, juuri viimeisenä päivänä Suomessa tulin kipeäksi ja nyt on ääni mennyt. Käsittämätöntä, miten voi olla koko ajan oikeasti kipeänä, pitäisi varmaan tsekata ruokavaliotaan, jos se siitä on kiinni. No eilen jäin kotia nukkumaan, kun muut lähti bilettämään, ja se oli varmaan yksi parhaimmista ideoista tähän mennessä. Ehkä tänään sitten ulos vielä, riippuu ehkä vähän enempi noiden krapulaisten olentojen fiiliksistä kuin minun. Pus!

Ripulikeitos on valmis, olkaat hyvät!