Toivottavasti en rakastu mieheen, joka on huono sängyssä

Tässä tekotaiteellisesti lainailen Samuli Putron sanoja, jotka ovat kuitenkin tällä kyseisellä hetkellä ajankohtaiset sillä rakastan juuri tällä sekunnilla ihan kaikkea. Sain maanantaina pahan lämpöhalvauksen, joka vei ihan kaiken mehun juuria myöten irti minusta. Olin pari päivää about vuodepotilaana ja alilämmöstä kärsivänä, mutta nyt oon niin täynnä energiaa ja normaalia lämpöä, että tuntuu kuin hellani hehkuisi kutosella. 


Enää en koe ahdistusta lähdöstä enkä mistään, eikä tämä johdu pelkästään tämän hetken hyvästä flowsta vaan ihan pidemmän ajanjakson kehityksestä. Koen saaneeni jo paljon Wieniltä ja sen tulevaisuudessa taakseni ainakin hetkeksi jättäminen tuntuu lähinnä samalta kuin sulkisi jääkaapin oven: olen jo kylläinen, mutta vielä minä tänne tulen, nam nam. 


Olenpa levoton. Olen innoissani paluusuunnitelmistani Suomeen: lähdetään Heidin kanssa autokyydillä Hampuriin ja Kööpenhaminaan, tosin minä olen jo alkanut suunnitella Kööpenhaminan skippaamista ja siirtymistä sen sijaan Berliiniin. Ehkä pitäisi keskustella asiasta muiden kanssa. Mukanani on kuitenkin enää rinkka, sillä jätin pinkin jättiläiseni kotia odottamaan seuraavaa reissua. 


En malta pysyä paikoillani, haluan vain juosta ja tanssia ja olla maaninen. Viisi minuuttia kun olen tätä kirjoittanut olen jo noussut viidesti ja vaihtanut asentoa kuudesti. Tänään taidan kuitenkin pitäytyä pakotettuna rentoilussa, mutta huomenna oi huomenna sinä maailma, ole varuillasi sillä täältä minä taas jälleen kerran tulen!


Kiitos ihanaisille ystävilleni jotka olette jo käyneet Wienissä ja niillekin jo etukäteen, jotka ovat vielä tulossa. On ollut ihanaa jakaa elämääni ja tuntemuksiani teidän kanssa ja te olette muistuttaneet minua siitä, että se mitä jo on ei noin vain katoa minnekään puhuen sekä itsestäni että teistä että noin maailmasta muutenkin.


Kiitos muuten Suoma, kun silitit puolestani sen hirveän vuoren ollessani Suomessa käymässä. Kuulin, että luet blogia, joten toivottavasti tämä kiitos saavuttaa sinut. Terveisiä Jussillekin!


Ihanaa juhannusta kaikille, muistakaa varoa sillä alkoholilla läträämisen kanssa senkin höpönassut.


, 

Elämäni naurettavin, eeppisin ja hajottavin matka ikinä

Tää tarina on ehkä myös noloimpia, mihin oon sotkeutunut. En vieläkään ymmärrä yhtään mitään ja tuntuu, että tarvitsisin joko elämänhallintakurssin tai uuden persoonallisuuden, mutta noh tänä viikonloppuna opin paljon sekä itsestäni, elämästä ja siitä, miten asiat etenevät kun et toimi kuten pitäisi. Te perheeni tunteellisimmat jäsenet, varokaa reagoimasta yhtä holtittomasti tähän tarinaan kuin itse suhtauduin elämäni tuomiin käänteisiin viimeisen 48 tunnin aikana. 

Olin jo muutama viikko sitten päättänyt ja maksanut itseni Erasmus-ryhmän matkalle mukaan vaeltamaan Ylä-Itävaltaan ja odottelin reissua intoa puhkuen. Lähdettiin aamulla Westbahnhofin asemalta liikkeelle ja tunnelma oli väsyneen korkealla. Yksinkertaistetussa reittisuunnitelmassa meidän piti jäädä Att. Puchheimin asemalla pois vaihtaaksemme toiseen junaan kohti Ebenseeta ja gondolia eli vaijerivaunua, joka hilaisi meidät ylös vuorelle ja josta vaeltaisimme parin tunnin matkan alppimajalle. Vähän ennen vaihtoasemaamme menin vessaan vaihtamaan vaellusvaatteita ylleni ja minulle hihkaistiin saavuttavamme aseman kahdeksan minuutin päästä. Olin että selvä, kyllähän tässä ehtii ja menin pukemaan vermeitä ylleni ottaen mukaani repun, jossa oli vaatteeni. Huomasin, kun juna alkoi jarruttelemaan ja olin että noh kohta pitää lähteä sukkia jalkaan laittaessani. Tulin vessasta ulos tyytyväisenä, käppäilin yläkertaosastolle takaisin muiden luokse huomatakseni, että kaikki ovat poissa ja tavaroitani ei näy missään. Ensin luulin menneeni väärään vaunuun, ennen kuin oikeasti tajusin olevani oikeasti yksin ja ilman käsilaukkuani eli ilman puhelinta ja lompakkoa. Huomasin käytävällä konduktöörin, jolta menin pelokkaana kysymään emme kai juuri ajaneet aseman ohi ja konnari soitti salamana veturinkuljettajalle pyytääkseen tätä pysäyttämään junan, mutta oli jo myöhäistä. Olimme juuri ajaneet ulos asema-alueelta, ja seuraava pysähdysasema olisi Salzburg, johon oli vajaan tunnin matka. 

Olin luonnollisesti suhteellisen järkyttynyt ja reagoin nauramalla epäuskoisesti tilanteen absurdiudelle ja näennäiselle mahdottomuudelle. En ollut vessassa ollessani tajunnut junan pysähtyneen vaan luulin sen vain ajavan koko ajan hitaasti jarrutellen kohti asemaa ja sitten olinkin yhtäkkiä yksin junassa vain repullinen vaatteita mukanani. Kysyin konnarilta, voiko matkamme järjestäneen ja liput ostaneen ihmisen puhelinnumeroa selvittää mitenkään ja naiskonnarin hahmoon pukeutunut pelastajani sai toimistolle soittamalla selville Alexandran puhelinnumeron nimitietojen avulla. Ikikiitollisena hän soitti kaverilleni kertoen tilanteestani itse lähinnä lysähtäessäni voipuneena istumaan. Herran kiitos puhelinnumero saatiin selvitettyä! Eräs kaveri oli ottanut tavarani mukanaan laiturille ja vasta laiturilla kokoontuessa muut huomasivat, että minä en olekaan seurassa mukana. Heidi oli kuulemma saanut slaagin tajuttuaan minun olevan junassa ilman mitään järkevää tavaraa ja juossut jo laiturilta liikkeelle lähteneen junan perään minun luultavasti silloin tyytyväisyyttä puhkuen juuri astuessa ulos minimittaisesta vessasta. 

En oikein enää edes muista missä järjestyksessä asiat tämän jälkeen menivät siellä junassa istuessani, mutta lukuisten soittojen aikana puheltiin kaikenlaista. Itselleni oli itsestäänselvyys, että jatkaisin matkaani heidän jalanjälkiään pitkin, kun he taas automaattisesti kuulemma ajattelivat lähteväni takaisin Wieniin. Ei mitään hajua, miksen itse pohtinut lainkaan Wieniin palaamista edes vaihtoehtona automaattisesta valinnasta puhumattakaan, mutta melkein loukkaannuin kun puhuessani Heidin ja matkan järjestäneen tytön kanssa he kysyivät, ettenkö palaakaan Wieniin. Noh, oman jääräpäisyyteni takia halusin ehdottomasti jatkaa kauan odotettua ja intoiltua retkeäni joka oli ehtinyt sotkeentua jo ennen sen alkamista ja näin aloimme tutkia erilaisia tapoja ja vaihtoehtoja minun saamiseksi perille. Konnarilta sain tietää, että menisi noin kaksi tuntia aikaa matkaan Salzburgiin ja takaisin Att. Puchheimin pysäkille ja onnekseni täsmälleen sama juna tekisi paluumatkan saman työntekijän jatkaessa siinä myös työvuoroaan. Sain myös matkustaa junalla ilmaiseksi takaisin Att. Puchheimiin, mikä taisi olla toisaalta sekä luonnollista että pakkotilanne, kun eihän minulla ollut rahaa millä maksaa yhtään mitään. Muu retkiporukka jatkoi matkaansa jättäen tavarani A.P. -aseman lipunmyyjien hoivaan.

Jossain välissä myös autoin venäläistä naista ymmärtämään käsimerkeillä ja über yksinkertaisella saksalla hänen nousseen väärään junaan ja hänen täytyvän joko maksaa uusi lippu tähän junaan tai jäädä seuraavalla asemalla odottamaan omaansa ja puhuin puhelimessa hänen jollekin ystävälleen tilanteesta, kun konnarini sortui puhumaan hänelle liian monimutkaista saksaa (en olisi todellakaan itse ymmärtänyt joitain todella randomeita sanavalintoja, joita hän käytti ellen olisi tiennyt mistä on kyse) ja hänen juostessaan muilla asioillaan. Lopulta paikalle kuitenkin jouduttiin etsimään venäjää taitava ihminen, joka sitten teki selväksi onnetomalle ja itkuiselle kanssauhrille hänen kohtalonsa. Olin muuten konnarini ensimmäinen "lost and found" -tapaus, josta varmaan osin johtui hänen loppuun asti viilattu uskollisuutensa ja auttamisinnokkuutensa.

Matkaa järjestänyt tyttö ja luultavasti aikalailla koko matkaporukka suhtautui suhteellisen skeptisesti siihen, onnistuisinko selviytymään omin avuin perille. Ensiksi oli ongelma juna-aikataulujen kanssa, sillä Salzburgista palaava juna saapuisi raiteelle vasta klo 12.13, kun Ebenseelle lähtevä juna lähtisi A.P. -asemalta kohti Ebenseeta klo 12.11, jonka jälkeen toinen juna konnarin saamien aikataulutietojen mukaan lähtisi vasta kahden tunnin päästä sinne. Se olisi kuitenkin ollut perillä Ebenseella vasta klo 16.15, kun viimeinen gondoli ylös vuorelle lähtisi klo 16 liikkeelle. Heitin pienen mutta suhteellisen epätoivoisen pyynnön konnarille, voisiko hän auttaa minua saamaan tuon Ebenseelle vievän junan odottamaan minua sen muutaman minuutin. Muutenkin itsekkäältä lemuava suunnitelma oli täysin susi, sillä junamme myöhästyi aikataulusta tästä hienotunteisesti väitellessämme ja olisi ollut silkka mahdottomuus saada mikään juna jäämään aikataulustaan yli neljää minuuttia jälkeen jonkun munanneen ulkomaalaisen takia. 

Tässä kohtaa alistuin ja totesimme luurien kummallakin puolella, että minun olisi näemmä pakko palata Wieniin takaisin. Pala nousi kurkkuun ja siinä kohtaa harmitti ensimmäistä kertaa tuo vessamunaukseni. Konnari pahoitteli ja minä kiittelin häntä hänen jaksamisestaan ja ystävällisyydestään hänen taipuessa tukemaan ja yrittämään toteuttamaan hulluimpiakin pyyntöjäni. Hän antoi vielä minulle matkaan puhelinnumeronsa, jotta voisi varmistaa minun kotiinpaluun tarvittaessa, jos sönkkösaksani tai englanti eivät olisivat auttaneetkaan. Jäin A.P. -asemalla pois kiittäessäni vielä vuolaasti monta kertaa kaikkensa tehnyttä konnaria ja juna läksi kohti Wieniä ja itse menin hakemaan tavaroitani lipunmyyntitiskiltä. 

Tavarat sain tuossa tuokiossa takaisin ja kävelin pienen korttelin A. P. -aseman lähellä ympäri. Olin järjettömän surullinen ja pettynyt reissun tuntuessa mahdottomalta toteuttaa. Juna-aseman edessä kuitenkin oli bussipysäkkejä ja ajattelin tsekata vielä niistä, josko joku bussi Ebenseelle kulkisi. Aikatauluissa ei tuntunut olevan minun silmissäni logiikkaa eikä tolkkua, joten menin takaisin lipunmyyntitiskille ja kysyin, kulkeeko mitään julkista Ebenseelle niin, että olisin perillä mielellään viimeistään klo 15 aikoihin. Jostain syystä avulias ja ihana konnarini ei ollut nähnyt aikatauluja netistä tarkistaessaan lähijunaa, joka lähti A. P. -asemalta klo 13.11 ja saapuisi perille jo 13.52, jolloin minulla olisi ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa löytää reitti gondolille Ebenseella. 

Soitin Heidille ja kysyin, tulenko vaiko enkö. Siinä sitten väänneltiin kymmenisen minuuttia punniten riskejä (löydänkö gondolia, osaisinko vaeltaa parin tunnin matkaa kartan kanssa merkityssä maastossa alppimajalle jos joku tulisi vaikka vastaan) ja mahdollisuuksia (reitti Ebenseen asemalta gondolille on lyhyt ja kuinka hyvin osaan lukea karttaa ja onko mun maastossa kulkemistaidot tarpeeksi hyvät) kunnes päätin yrittää. Menin takaisin lippuluukulle, ostin lipun Ebenseelle ja juoksin oikealle laiturille, vaikka junan lähtöön oli vielä 20min aikaa. Laiturilla istui yksi mies ja laiturilla vaikutti olevan oikea juna. Kysyin häneltä, että pääseekö tällä junalla Ebenseelle vuoren varmasti ilman mitään ongelmia ja hän vakuutti asian olevan näin. Koin valtavaa tarinan jakamisen tarvetta ja kysyessäni ymmärtääkö hän myös englantia hän vastasi osaavansa ja niinpä valutin sen hetkisen stoorini hänelle. 

Mies oli ollut hampaaton viimeisen kahden päivän ajan ja kertoi saavansa uudet kahden viikon sisällä, mutta syy hampaattomuuteen ei ihan loppujen lopuksi selvinnyt minulle. Tarinan kerrottua hänelle hän kaivoi kylmälaukustaan kylmätuotteiden keskeltä minulle oluen ja ei ole varmaan koskaan mikään maistunut ikinä sitä olutta paremmalta. Hän kertoi itse kerran Frankfurtiin matkustaessaan päätyneensä nukahtamisen takia vahingossa Sveitsiin ja joutuneensa viettämään yönsä asemalla päästäkseen eteenpäin. Hän oli myös paikallisia ja tiesi neuvoa minulle tien gondolille ja kuvailla reittiä gondolilta Rieder Hütte -nimiselle alppimajalle. Mies sanoi, että kartan kanssa merkitty reitti olisi selvitettävissä. Tämä paikallinen oli uskomattoman mukava ja asiallinen siihen verrattuna, mitä ehkä nyt saatte mielikuvaksenne ja stereotypiaksenne hampaattomasta miehestä joka tarjosi minulle kaljan, mutta oikeasti uskomattoman mahtava tapaus tuokin sen konnarin lisäksi.

Junamatka meni rattoisasti ja mukavia puhellen. Mies auttoi erästä vähän orvon oloista miestä jäämään oikealla asemalla pois ja kertoi minullekin alueen elämästä jonkin verran muun small talkin seassa. Olin vain ikionnellinen ja naureskelin koko hassulle tapahtumalle ja iloitsin onnistuneeni löytämään junan Ebenseelle ja näin pääseväni myös vaeltelun makuun. Sitten junaan tuli kuulutus junan lähestyessä omaa päätepysäkkiä edeltävää asemaa, että poliisi on pysäyttänyt junaliikenteen tulevalta asemalta eteenpäin ja meidän täytyy pysähtyä odottamaan asemalle lisäkuulutuksia. Seisottiin asemalla sitten 10min, kunnes uusi kuulutus käski nousemaan junasta ulos ja odottamaan bussia joka veisi matkustajat kyseiseltä asemalta eteenpäin muille asemille. Junarata oli suljettu, koska jos ymmärsin oikein joku rekka oli ajanut liian korkealla lastilla junasiltaa päin ja vaurioiden tarkistamiseen menisi useampi tunti. 

Tässä kohtaa alkoi tosissaan hajottamaan. Ei voinut olla oikeasti totta, että kävisi niin huono tuuri ja juuri vain yksi asema ennen omaa pääteasemaa! Kuulutus kuitenkin kertoi bussin saapuvan kymmenessä minuutissa ja mies rauhoitteli nousevaa levottomuuttani. Levottomuus kuitenkin kasvoi kavereitteni alkaessa yhtäkkiä soitella minulle ja kertovan reitin olevan hirveä, suorastaan kuolettava jyrkkine rinteineen vaikeine maastoineen ja upottavine lumialueineen ja sanoivat, että ilman opasta en ikinä löytäisi perille ja miltei rukoilivat minua olemaan tulematta. Tunsin itseni sillä hetkellä vähän hulluksi luottaessani ennemmin paikallisen vakuutteluihin kyvyistäni selviytyä kuin kavereiden varoituksiin päättäessäni kuitenkin jatkaa matkaani niin pitkälle kuin vain onnistuisin pääsemään. Silmissäni loistivat jo kuvat kylmällä vuorella vietettävästä yöstä täristessäni makuupussissa pimeän laskeutuessa ylleni ja korppikotkien odotellessa lihani viilenemistä. 

Meinasin jo lähteä liftaamaan lähikylään, kun bussi vihdoin tuli ja paikallinen mies vähän varoitteli minua olemaan mutkistuttamatta reittejäni enempää. Bussin paikalle saapumiseen meni lopulta noin tunti sen kymmenen minuutin sijaan ja jouduin tunkemaan itseni suhteellisen röyhkeästi sisälle mahtuakseni kyytiin, sillä tällä välin asemalle oli tullut jo toinen juna jälkeemme. Jouduttiin seisomaan sitten bussin sisällä kuin sillit purkissa, mutta joku ohjasi minut istumaan ainoalle vapaalle paikalle, mikä oli jäljellä. Minua auttanutta miestä en enää erottanut ihmismassan joukosta, mutta olin hyvästellyt ja kiitellyt häntä jo sen verta usein, että ajattelin nyt vain selviytyä sitten itse eteenpäin. Bussissa sorruin taas avautumaan siihen mennessä toteutuneesta tarinastani kanssamatkustajille ja viihdyttelimme sitten varttitunnin ajan toisiamme erilaisilla epäonnistuneilla matkatarinoilla. 

Kello oli jo 15.15, kun saavuin Ebenseen asemalle ja sekä minä että paikallinen mies raivasimme tiemme ulos täyteen ahdetusta bussista hänen viittoessaan minulle vielä pikaisesti tietä ja valamaan uskoa ennen nousemistaan takaisin bussin kyytiin. Kiitin ja kättelin häntä vielä viimeisen kerran ja juoksin ensimmäisenä vieressä seisovaan Gasthausiin pyytäen karttaa itselleni ja vielä kerran varmistaakseni reitin gondolille. Täti tiskin takana kertoi gondolin olevan 15min kävelymatkan päässä ja neuvoi onneksi yksinkertaisen reitin Gasthausilta sen luokse. Saatuani kartan vielä käteeni juoksin ylämäkeä pitkin gondolille, sillä en enää halunnut ottaa yhtäkään riskiä myöhästymisestä. Ihan hyvinhän olisi voinut tulla vaikka maanvyörymä estämään pääsyni gondolille tai jotain vastaavaa aikaavievää, joka estäisi lopullisen pääsyni. Jokaisen vastaantulijan tai puutarhaansa/autoansa/taloansa huoltavan ihmisen saapuessa näköpiiriini kyselin heiltä huudahdellen, onko gondoli tuossa suunnassa. "On on, eteenpäin vielä kilometrin/500 metriä/200 metriä", he huudahtelivat takaisin ja painoin eteenpäin.

Olin perillä gondolilla vähän ennen puolta neljää ja gondolia pyörittävät ihmiset odotuttivat toisiksi viimeistä menogondolia hieman saadakseni vaihdettua pari sanaa kassalla työskennelleen miehen kanssa mahdollisuuksistani selviytyä reitistä. Mies tulosti minulle vielä toisen kartan ja sanoi, että uskoi minun onnistuvan. Niinpä sitten juoksin gondoliin ja nopeasti sitä oltiinkin jo matkalla kohti huippua. Ylös noustessani soitin vielä kerran Heidille ja sanoin, että nyt olen tulossa, kävi miten kävi. Hän ei kuulostanut kovinkaan innostuneelta vaan kertoi heidän juuri saapuneen perille alppimajalle kolmen tunnin vaikeamaastoisen vaelluksen jälkeen ja toivovani minulle parasta. 

Gondolissa oli matkalla minun lisäkseni noin kymmenen muuta ihmistä. Kun gondoli pysähtyi, jättäydyin viimeiseksi saadakseni vielä vaihtaa sanasen gondolin moottoritoimintaa ohjanneen ihmisen kanssa. Nähdessäni hänen penseän ilmeen ja epäilevän katseen kysyessäni hänen mielipidettään kyvystäni selviytyä matkasta gondolilta Rieder Hüttelle minua oikeasti ensimmäistä kertaa pelotti. Hän maalaili kuvaa pimeässä harhailemisesta suun muusta, mutta en halunnut kuulla enempää joten keskeyttäen hänen tarinansa kiitin pelottelusta ja juoksin gondolista jo poistuneiden perään. Hyvällä tuurilla joku voisi vaeltaa kohti Rieder Hüttea. 

Eräs kanssani matkustanut kolmen hengen miesseurue seisoskeli ulkona gondolin uloskäynnin vieressä ja menin heiltä kysymään, etteivät he vain sattuisi matkaamaan Rieder Hüttelle. Sen päivän suurimmaksi yllätykseksi kyllä, he olivat matkaamassa sinne ja osaisivat vielä reitin! Tässä kohtaa olin ihan spagettia ja ylihelpottunut ja kysyin olisiko ok, jos matkaisin sinne heidän kanssaan. Yksi miehistä vaikutti vähän penseältä, mutta kaksi muuta olivat paljon myötämielisempiä ja antoivat sen kummemmitta siunauksensa. 

Läksin sitten kolmen tuntemattoman miehen kanssa vuorille, joiden kukkuloita en tuntenut ja jossa ei välillä ollut kenttää lainkaan puhelinta varten. Nolona voin sanoa, etten edes kyseenalaistanut luottoani noihin miehiin, vaan ikionnellisena ja väsyneenä tarvoin heidän kanssaan. Pakko myöntää, että sitä lunta oli kyllä enemmän kuin olin osannut arvata kavereiden pelotteluyrityksistä huolimatta ja en olisi osannut kuvitella sitä kasvillisuutta, mikä ympärillämme vihersi. Huipulta löytyi vähän alppikukkia ja paljon matalakasvuista mäntypusikkoa, sitä samanlaista mitä Jyväskylässä on harjun ympärillä mutta vielä matalampaa ja kituisampaa. Maisemat olivat uskomattoman upeat ja olin onnellinen, että kaikista vastoinkäymisistä ja varoituksista huolimatta olin mennyt ja katsonut kaikki kortit läpi ja nyt vihdoin näytti siltä, että voisin päästä ilman sen enempiä kommelluksia perille asti.

Askelsimme eteenpäin miesten kanssa hyvällä tahdilla. Paljoa ei puhuttu, lähinnä keskityttiin pitämään jalkamme polulla liukkaan lumen ja sen vieressä laskeutuvan jyrkänteen innoittamana ja puuskuttaen puskemaan itsemme ylös paikoin jyrkkiä rinteitä pitkin. Miehet arvasivat minun kuuluvan osaksi suurta 39 hengen varausta, sillä he olivat pohtineet lähteäkö vai ei noin täyteen varatulle majalle. He olivat siis ainoat vieraat meidän Erasmus-jengin lisäksi, jotka majalla yöpyivät. Päätäni pyöritellen en voinut uskoa tuuriani löytäessäni heidät ja kiittelin mielessäni itseäni gondolille juoksemisesta ja miehiä Rieder Hütten valitsemisesta vierasolosuhteista huolimatta.

Olimme pitäneet pari taukoa muuten aktiivisen etenemisrupeaman jälkeen, kun saavutimme kyltin jossa luki Rieder Hüttelle olevan matkaa enää 20min. Taisin jopa huudahtaa hämmästyksestä, sillä siihen mennessä olimme vaeltaneet ainoastaan reilun tunnin ajan. En ole varma, menivätkö muut samaa reittiä pitkin majalle kuin minä miesoppaineni, mutta repesin nauruun ymmärtäessäni tämän olevan se yksinäisiä matkailijoita muka syövä maasto johon muka uppoaisi kolme tuntia. Kerroin miehille kavereiden povanneen minulle tuskaista kuolemaa matkalla majalle ja he naureskelivat mukana ja sanoivat, eihän tämä nyt niin merkkaamaton reitti ollut ja ihan kyllähän tässä kulkea pitää pystyä, kun kerta maksavat asiakkaat pitäisi saada perille. 

Hyväntuulisina jatkoimme matkaamme kohti mökkiä, joka lopulta piirtyi eteemme erään rinteen takaa. Siinä kohtaa olin todella väsynyt jo henkisesti ja kyllä fyysisestikin, kun ulkona ollut porukka huomasi minun saapuneen päätellen niistä äänistä, jotka kuulostivat lähinnä leukojen loksahtamisesta maahan. Minua nolotti kuitenkin koko reissu oman möhläämiseni ja muiden huolenpidon kohteena olemisen takia enkä viitsinyt soitattaa fanfaaria saapumisen kunniaksi, kun kuitenkin näkisin muut ennemmin tai myöhemmin. Oikeastaan olin niin väsynyt saapuessani leirille, etten meinannut edes tunnistaa ihmisten kasvoja enää. Erasmus-voittoisen ryhmän oli ollut vaikea uskoa mahdollisuuksiini tai kykenevyyteeni päästä perille, joten sinällään näiden muka tunnistamattomien kasvojen katseleminen antoi paljon tyydytystä. He eivät olleet kuvitelleetkaan, että voisin saapua perille näin nopeasti jo kello viiden jälkeen, kun he odottivat minun olevan perillä vasta iltasella, jos koskaan tulisin.

Kiitin vielä mieskolmikkoa minun auttamisesta ja kolmikon viimeinenkin sitruunanaama oli lopulta matkan loppua kohden jo sulanut läsnäololleni ja siinä sitten vielä illan myötä vaihtelin harvakseltaan muutamat sanat heidän kanssaan. Tiedän olleeni uskomattoman onnekas kohdatessani matkani varrella juuri ne oikeat ihmiset, jotka eivät olleet psykopaatteja vaan auttamishaluisia ja mukavia persoonia. Ilman heitä olisin todellakin jäänyt jonnekin asemalle ennemmin tai myöhemmin itkemään jos jonkin vastoinkäymisen kohdalla.

Pakko sanoa, mutta majalle pääseminen oli lopulta todella tylsää monivivahteisen ja sykettä monipuolisista syistä nostattaneen matkan päätteeksi. Paikka oli kyllä lumoavan kaunis ja kaukana arkielämästä. Viimeistään siellä kuutamoa katsellessani rakastuin Itävaltalaiseen maisemapaletin monipuolisuuteen ja sävyihin, voi että sinä senkin Itävalta. Menin nukkumaan lopulta ruokailuhuoneeseen makuuhuoneiden petipaikkojen huonon sijoittelun vuoksi ja heräsin aamukuudelta luullen kellon olevan ainakin tuntia enemmän ja herätin vahingossa jengiä mennessäni kolistelemaan makuuhuoneeseen jättämiäni tavaroita. Vähäisten yöunien takia otin kunnon kahvimyrkytyksen ja aamuhepulin, mä selkeästikin tiedän miten imagoa hoidetaan.

Tosiaan, uskokaa tai älkää niin reissun toinenkin eksymisnakki napsahti mulle, tosin jälleen oman ajattelemattomuuteni takia. Lähdimme aamulla vaeltamaan takaisin gondolille uutta reittiä pitkin. Erasmus-porukka oli paljon hitaampi kuin eilinen miesjoukko, joten matkaamiseen lukeutui monia pysähdyksiä porukan kasassa pitämiseksi. Reitti oli jälleen suhteellisen random, mutta ihan merkitty ja kuljettava. Olin kärkiporukassa, jossa juoksentelimme ja liu'uimme lumisia rinteitä pitkin alas ja välillä pysähdyimme odottelemaan muita. No minäpä päätin juosta kerralla pidemmälle reittiä pitkin ja pitikin juuri sattua, että juuri siinä kohti reitti haarautui ja muut jäivät samalla odottamaan porukan kasaantumista. 

Kuljin ehkä muutama sata metriä eteenpäin ja ihmettelin alkuun, miksei muita näy. Katsoin kännykkää, mutta siinä ei ollut kenttää. Olin jo kääntynyt takaisin hetken huutelemisen jälkeen, etteivät he minua turhaan siellä odottaisi, kun Heidi ja eräs toinen ryhmämme jäsen kävelivät vastaan. Heidillä oli kyllä överin rankka viikonloppu hänen stressatessaan minun takia ja sain ansaitun ripityksen häneltä. Olimme jo palaamassa takaisin kohtaa, missä muut olivat ja seuraavan heidän perässään, mutta näimmekin muun ryhmän kävelevän muutama sata metriä korkeammalla vuoren rinteellä eteenpäin. Viitoimme ja huutelimme suuntaan ja toiseen ilman että kumpikaan porukasta sai mitään järkevää selville ininästä. 

Päätimme lähteä liikkeelle kohti muita oikaisemalla ja nousemalla suoraan rinnettä ylös läpi pusikkojen. Lievä vaara oli, että merkkaamattomalla reitillä saattoi lumen alla olla rotkoja tai teräviä kiviä, jos sattui uppoamaan yhtäkkiä massan lävitse. Hanki kuitenkin kantoi kiitos yöpakkasten ja päivän auringon paisteen ja pääsimme turvallisesti puskarajan kohdalle. Oikeasti, se oli maailman huonoin idea. Kerroin aiemmin, että se puska oli nimenomaan sitä matalakasvuista mäntypensaikkoa. Kiipesimme ainakin useita kymmeniä ellei noin sata metriä puskien päällä ylämäkeen samalla raadellen itseämme oksistoon ja kiskoessamme itsemme ja painavat reppumme ylemmälle polulle. Se oikeesti tuntui melkein toivottomalta, kun joutui kaikkine voiminensa siirtää oksia, nostaa jalkoja, löytää tasapaino ja päästä vielä eteenpäin. Lopulta polku piirtyi eteen ja yksi kerrallaan pulpahdimme ulos pusikon seasta kuka mistäkin ihmisten ilmoille. Olin saanut pienen reiän housuihini ja kolmisen kappaletta vertavuotavia haavoja ja viimeistään siinä kohtaa hävetti, mihin liemeen olinkaan saattanut nuo minua hakemaan tulleet tyttöset, vaikka puskan läpi puskeminen olikin ollut toisen heistä ehdottama. 

Polulla kokoontuessamme läksimme liikkeelle. Olin positiivisesti yllättynyt omasta kestävyyskunnostani, kun pystyin vielä juoksemaan mäkiä ylös ja alas yrittäen saada porukkaa kiinni. Tosin tytöt kulkivat perässäni vähän hitaammin, enkä enää kehdannut edes yrittää hankkia itseäni pulaan juoksemalla yksin hornan tuuttiin, joten kuljin heidän kanssa sitten eteenpäin. Vastaantulijoita oli yllättävän paljon ja kyselemällä ulkomaalaisporukan perään saimme kuulla heidän kävelevän edellä. Patikointiin kului varmaan noin tunti eroamisepisodin jälkeen, mutta lopulta löysimme itsemme gondolilta jopa ennen muutamaa ison ryhmän mukana kuljennutta kulkijaa. 

Voin kyllä kertoa, ettei oikeasti ole vähän aikaa hävettänyt yhtä paljon ja pyysinkin episodejani julkisesti anteeksi ja minua ei kyllä kovin paljoa enää naurattanut tuossa kohtaan. Hyväksyin jopa, että minua saisi kutsua Johanna Tukiaiseksi, kun mennyt ja kertonut eräälle espanjalaiselle helmikuussa tästä suomalaisesta tähtösestä ja hänen tempauksistaan. Tosin samalla myös kuulimme, että sitä reittiä pitkin minne olin alkuun juossut olisi myös päässyt perille asti ja he yrittivät huitoa meille että jatkakaa vain matkaanne. Olimme siis suhteellisen turhaan rämpineet läpi pusikoiden ja vastaavien, tosi fail. Samalla ryhmämme johtaja veti minut sivuun ja odotin jo uutta noloa saarnaa, mutta sen sijaan hän kertoikin olevansa pahoillaan, ettei voi antaa rahojani tästä reissusta takaisin, sillä hän joutui antamaan kaikki ylimääräiset matkarahat Rieder Hütten henkilökunnalle hintaepäselvyyksien takia. Se ei millään tasolla ollut hänen vikansa, enkä voinut todellakaan omien möhläilyjeni jälkeen alkaa mitään valittamaan muiden epäselvyyksistä, joten sanoin järkkärille ettei turhaan huolehtisi moisesta. Olin kuitenkin hankkinut jo menopaluulipun gondolille, joten pääsin rauhassa alas ja päätimme katsoa, onnistuisiko matkustaminen junassa pummilla (onnistui).

Pääsimme lopulta tyylikkään turvallisesti gondoliin ja alas takaisin Ebenseen kylään, jossa söimme ja lepäsimme osan käydessä vielä museossa. Olin vain niin kuollut, että oli pakko päästä lankuttamaan jonnekin. Jossain välissä sain energiaa takaisin ja innostuimme yrittämään kaksoiskuperkeikkaa erään kaverin kanssa. Uskallusta kerättyäni rohkeasti pomppasin suoraan pää edellä nurmikkoon leikin loppuessa siihen paikkaan naurukohtauksen yltyessä maaniseksi. Oikeesti, voiko ihminen failata niin paljon kahden vuorokauden aikana? Kuittailua tuli olan takaa melkein joka tuutista ja vaikka olinkin osin vitsissä mukana en enää loppua kohden jaksanut reagoida enää huonoon läppään siitä, että menkää vahtimaan Iisaa kun se lähtee vessaan. En oo varmaan koskaan ollut näin fail.

Kun pääsimme vihdoin illalla Wieniin, unohdin käsilaukkuni junaan Heidin löytäessä sen sieltä. Tosiaan, reilu viikko sitten jätin laukkuni vahingossa metroon tullessani oopperasta hukaten silloin lompakkoni, korttini kamerani ja puhelimeni ja näemmä fiksuna tyttönä ajattelin uusia koko rumban. Heidin heilutellessa laukkua edessäni meinasin jo purskahtaa itkuun, kun tässä sopassa alkoi olla jo ihan liikaa aineksia yhdelle ihmiselle. Lopulta sain raahattua itseni kunniakkaasti metrolla ja bussilla kotia ja kerroin saman stoorin host-perheelleni. Oli kyllä pelkkää hunajaa saada nukkua täydet yöunet yksin kotona. 

Ahoy vappu, eläköön Wien!

Porottava aurinko, +30C ja juhannuksen tuoksuinen kesä, en tule luultavasti enää ikinä viettämään upeammalla ilmalla vappujani. En malttanut nukkua miltei lainkaan viimeisenä kahtena vuorokautena, kun huomioni keskittyi passiivisen koomaamisen sijasta aktiiviseen nautiskeluun. Opin myös tanssimaan Pelimiehen ja Reggaerekan tahtiin, en olisi itsestäni uskonut. Ehkä tämä on osa sitä kasvukipujen ylittämisprosessia.

Kasvukivuista puheenollen, eilen puhuttiin Heidin kanssa, että entä jos jäätäisiinkin Wieniin asumaan. Nauraen totean muutaman ihmisen luultavasti mielummin tappavan minut kotimaassa käydessäni kuin siunaavan idean, mutta oikeasti. Minä rakastan tätä kaupunkia ja täältä irrottautuminen repisi eri tavalla palan sydämestäni kuin lähtö Suomesta teki. Ei tänne niin vaan palaa takaisin toisin kuin Suomeen.

Olen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana rakentanut murrosiästäni toipuvaa ja aikuisuuteen varautuvaa identiteettiäni Itävallan puitteissa ja kelkan yhtäkkinen kääntäminen (tarkoittaen kahden tunnin lentoa ja se on siinä, miksei paluumatka voisi olla vaikka muutaman viikon mittainen?) paluulla luultavasti keinuttaisi kaarnavenettäni vähemmän äidillisesti kuin haluaisin. Mulla kuitenkin oli suhteellisen rankka henkinen prosessi tähän nykytilaan vääntäytymiseen, joten juuri nyt kun koen vahvaa sinuutta olotilani kanssa ja olen saanut luotua elämäni peruspilarit mieleisekseni, niin koko homma menisi ja jäisi kesken. Reilua? Ei. Jos pääsen sisään nyt yliopistoon Suomessa, niin voisin venyttää opintojen alkamista ja pistää paperit sisään Wienin yliopistoon ja opiskella täällä jonkin aikaa vaikka puolisen vuotta mututuntuman saavuttamiseksi. Onkohan jo myöhäistä iskeä papereita sisälle?

En pelkää Suomeen palaamista, mutta haluan olla vielä Wienissä. Uskomatonta tämä mielipideaaltoilu, mutta noh myönnän olleeni tuuliviiri tämän Suomi vs. Wien battlen suhteen. Suomi on kuitenkin minulle eri tavalla aina olemassa sen näyttäessä ennemmin hätäsatamalta kuin 60 päivän päästä koittavalta tulevaisuudeltani. Wien on nykyisyyteni nyt tällä hetkellä ja suomalaisuuteen vaipuminen tuntuu riistävän ilmat keuhkoistani. En haluaisi joutua pettymään Suomeen, sen meininkiin ja itseeni päätyessäni selaamaan illasta toiseen valokuvakansioita Wienin ajoilta tyynyä vasten samalla nyyhkyttäen. En jaksaisi tuota vaihetta enää kokea.

Kun olen pitkän tauon jälkeen kysellyt ystäviltäni miten menee, niin kaikki vastaavat joko "sitä samaa niin kuin aina", "ei mitään ihmeellistä", "ihan hyvää" tai "paskaaks tässä". En mä halua vaipua moiseen. Nyt joku sanoo ja tulee neuvoo, et vältät ton duunaamalla jotain ittees innostavaa ja mielekästä tekemistä, niin miksei Wien voisi olla sitä innostavaa ja mielekästä tekemistä? Joku sanoo, et pitää tyytyy tuohon menoon ja kaikesta tulee arkea, mutta mä haluaisin saavuttaa sen arjen kokemuksen Wienissä. Haluan, että saksan kieli antaisi minulle uuden mahdollisuuden ja minä en sitä niin helkkarin idioottina heittäisi hukkaan. Haluan saada Wienin haltuuni. Haluan tämän, mitä minulla nyt on. En halua luopua ja palata. Saisinko jatkaa elämääni ainakin vielä hetken täällä?

Alle kaksi kuukautta sitten hehkuttelin Suomea. Monet Suomeen palaavat ihmiset ovat kauhistelleet ja ahdistuneet väjäämättä lähestyvästä paluustaan, mutta minä päin vastoin ammensin siitä voimaa ja vetoa päiviini. Olin oikeastaan ainoa, joka myönsi odottavansa innolla Suomea, vaikka yhtäläisellä ilolla elin täällä päivä kerrallaan. Tuo Suomi-ihkuilu ja -nostalgiointi oli osittain luultavasti defenssi kokemalleni kulttuurishokille ja pahalle ololleni ja kuten sanoinkin, sain hehkutuksellani voimia nostaa itseni jälleen jaloilleni. Hurraa!

Henkisesti olen valmistautunut viimeisten viikkojen aikana takaisin palaamiseen. En tarkoita tällä hyvästien jättämisen aloittamista, vaan katseen kohdistumista Suomeen tarkemmin ja analyyttisemmin. Ilmoittauduin syysleirille ja pohdin Flow-festareita. Mietin tulevia kuvioita ja niiden todennäköisyyksiä. Onnittelin itseäni, että paluuajankohta on kesä eikä pimeä talvi, jolloin harvat jaksavat skarpata. Pyöritin jopa muutamia muuttokuvioita ja tsekkasin potentiaalisia kämppiksiä jättäen tosikkoisuuden niiden suhteen kuitenkin taka-alalle.

Mua vähän masentaa suomalaisten kertomukset Suomesta ja se, ettei siellä ole mikään muuttunut. Jotkut ovat eronneet, jotkut ovat päätyneet yhteen ja jotkut ovat muuttaneet, ei sen kummempaa kuuleman mukaan. En koe Suomeen palaamisen tukevan kehitystäni tällä tiellä, millä olen nyt. Koen muuttuneeni todella paljon ja ottaneeni klisesesti askelia kohti vakiintuvaa minää. En mä halua palata mihinkään vanhaan tai sellaiseen, joka ei ole muuttunut minkäänlaiseksi. Suomi on jäykkä ja jengin ainoa keino tappaa vapaa-aikaa on keskimäärin kännääminen, en mä halua viettää mun perjantai-iltoja pyttyä halaillen tai muita samoissa puuhissa tarkastellen. Mä haluan keskieurooppalaista vapaa-aikakulttuuria ja -tapoja, en himassa nyhväämistä ja paremman muistelemista.

En mä halua loukata ketään näillä sanoilla, mutta mua oikeasti ahdistaa yllättävänkin paljon Suomen alkoholismi noin erillisenä elementtinä. Kauhulla pohdiskelin vappupäivänä Suomalaista vappukulttuuria ja oksennuksen täyttämiä porttikongeja. Vappuaattoyönä vähän kummeksuin ja harmittelinkin näin kaikkivoivassa asemassani kännisiä ihmisiä ja tästä lisäkannustusta ja -kontrollia saaneena varmistelin itselleni kännittömän juomatahdin. Bileiden jälkeisillä jatkoilla kuuntelin seuralaisteni musisointia ja aamulintujen hymniä aamuauringon paistaessa. Kirmasin Heidin kanssa puhallinorkesterin innottaimana Schottarille ja takaisin. Eilen taas ahdistuin ja ällöstyin, kun löysin itseni täpötäydeltä metroasemalta sekaisin olevien ihmisten keskeltä. Olin kauhistunutkin, sillä en ole tottunut moiseen käytökseen ja ilmiöön täällä Wienissä. Joidenkin kavereiden facebookiin lataamat vappukuvat Suomesta puhuvat omaa karua kieltään ryyppäämisen ilottomuudesta, en tiennyt muutamien yksittäiskuvien kohdalla itkeäkö vai nauraako. Nykyään ehkä jopa itkisin, jos vain jaksaisin.En kategorisoi kaikkia suomalaisia alkoholisteiksi todellakaan tällä, mutta kulttuurinomainen jatkuva ja toistuva humalahakuisuutemme on faktaa ja kamalaa. Olen minäkin ryypännyt ja laatannut ja toistanut tuon kuvion monituisia kertoja, mutta kukapa suomalaisista ei olisi. Se kun kuuluu yleiseen tapaan juhlia ja nollata pahvilta tai saman väriseltä mutta pahemmalta maistuvaa arkea. :( Meni jo vähän ohi aiheen, mutta tämä inhokki on ollut nyt kahtena päivänä ollut ajatuksissani päällimmäisenä ja tadaa nyt se on täällä eikä ainoa syy paluumuuttohaluttomuuteeni todellakaan.

Koen Wienin kotikaupunkinani. Se on vielä monella asteikolla tuntematon ja yllätyksiä täynnä, viimeksi eilen eksyilin ja rullailin vahingossa jopa ympyrää hahmottamatta, missä kuljen. Tuon haluaisin saada vielä haltuuni, sen tuntemuksen maasta ja maan tavoista. Joo, kuudessa kuukaudessa en saavuttaisi sitä, mutta se olikin tökerö peittely-yritykseni piilotella pohdintaani lisävuodesta ellei jopa useammasta, mutta sitä on nyt tällä akselilla sinällään liian aikaista pohtia. Mutta joo, ei se Suomi paluumuuton kannalta paljoa hotsita, vieraileminen siellä on taasen aivan huippua.

Olen kuullut monien suusta alusta alkaen, että ekstrovertit yleensä integroituvat ja sopeutuvat maahan suhteellisen helposti. Viime marraskuussa itkin ja nauroin voimattomasti, että mokoma väittämä on valetta tai sitten minä olen sääntöä luova poikkeus. Kaksi kuukautta sitten haistattelin vieläkin. Nyt en enää tiedäkään, mitä minun pitäisi väittämään kommentoida omasta näkökulmastani. Potentiaalia on ainakin jälleen kehittynyt, jos ei muuta.

Alle sata päivää

Meinasin jo kirjoittaa suklaa-avautumisen, mutta ainoana tuntemanani jopa suklaan välttelijänä taitaisin huudella kuuroille korville. Noh, ihmettelin vain suklaan suurta roolia erinäisissä juhlissa kuten pääsiäisessä, joulussa ja halloweenissa, ei tässä muuta.

Mun äiti oikeastaan käski mun kirjoittaa jotain pääsiäisestä, mut nyt ei lähde muualta kuin lapasesta tää kirjoittaminen, mikä toisaalta suo mulle vapauden luritella tänne mitä lystään. En muista enää pääsiäisruokien nimiä, mutta meillä oli tarjolla universaalin suosikin kananmunien lisäksi kotikutoista kalakukkoa, jossa ei ollut kalaa vaan kinkkua. Mutta siis ideana se toimi kuin kalakukko ja maistuikin paremmalta. Toinen pääsiäissafka oli myös tuttu lähtökohdilta, sillä me syötiin korvapuustia. Mut se oli oikeestaan yks iso korvapuusti, joka oli jätetty pötköasteelle. Ja siinä ei ollut voita vaan hunajaa ja rusinoita sen tilalla. Mut se oli hyvää. Niin ja täällä ei virvota. Mut suklaamunia piilotettiin, löydettiin ja syötiin rutosti. Enemmin olisin syönyt mämmiä kerman ja sokerin kera ja äidin pääsiäislammasta ja sen kanssa mustaherukka-minttuhyytelöä kuin tota suklaata. Miksi kaikki rakastaa suklaata? Mulla on vieläkin joku suklaapupu syömättä, mut vien sen varmaan Heidille. Aivovamma. Ja sorruin kyseenalaistamaan suklaan asemaa, mut oikeesti.

Viimeiset pari päivää on mennyt tosi miellyttävissä merkeissä, vaikkakin rytmitys on vähän kaoottista. Pari kertaa oon lähtenyt kruisailee Heidille yömyöhään ja palannut sitten jo aikaisen puolella kotia. Mut mulle noi hetket on ollut tärkeitä. Järkytyksekseni kuitenkin kerran melkein eksyin matkalla Heidille, luulin sen olevan about mahdotonta. Tänään raivasin mun eskaloitunutta silitysvuorta. Suoraan sanottuna hävetti vähän, et miten se nyt tuollaiseksi oli räjähtänyt. Huomenna duunaan sen maan tasalle.

Oon aloittanut jo lopulliseen paluuseen valmistautumisen pari viikkoa sitten. Oon jutellut kavereille, joista en ole kuullut kuukausiin ja herätellyt nostalgiafiiliksiä selaamalla vanhoja kuvakansioita ja muistelemalla Suomen kesää. Sitä kautta mulle on herännyt ikävä protua kohtaan, mau. Haluisko joku tehdä mulle tiimin? Mut varmaan löytää elokuussa Alppipuistosta märehtimässä onnesta muiden tulevan kesän leiriläisten rinnalta.

Olipas tää postaus nyt suhteellisen fail, mut anti olla. Toivottavasti teillä oli kiva pääsiäinen!

Tuokioita ennen lämpöä

29.10.
tandem päättyi ylläri suomalaisen seuraan, sushia kaikkialla, Iiris, Heidi jää pidemmäksi aikaa, itse en usko jääväni ulkomaille vaan palaavani takaisin Suomeen, lapsen villavaatteilla on löydetty blogiin, luetuin postaus on ensimmäinen kriisi, täällä on paljon suomalaisia, yhtään ruotsalaista tai norjalaista en ole nähnyt

05.12.
facebook-kaveruus on liian iso juttu välillä, Suomi-iltama, sumuinen syksy, muumijoulukalenteri, liikennettä ohjaava poliisi, paras bussikuski ever (01.04. vieläkin muistelen lämmöllä), jouluvalot, epäjouluinen luonto, makea pääruoka, adventtikynttiläkoriste, oon huono joulukalentereiden kanssa, talvi täällä sumuinen, kostea ja tuulinen eli sairaan hyytävä, opin vihdoin tekemään sitä leipää, suomalaisuudella on rispektiä täällä(kin), tuttujen kaksoisolennot, kulttuurishokki, taisteleminen, masennusoireet, ikinä ei ole ollut minnekään näin ikävä ennen tätä hetkeä, en ole enää niin itsevarma ja riippumaton henkisesti kuin ennen olin, missä koti on, paljon pitäisi mukautua muiden mukaan, pitääkö olla juuri se entinen itsensä?

06.01.
Puliukot käyttävät hajuvettä (01.04. ja niin muuten lähes kaikki sukupuolesta riippumatta), oman identiteetin korostamisen analysoiminen, nyt tuntuu elävän aitoa arkea, muistin heikkeneminen, lauseiden ja sanojen muistamisen ja muodostamisen vaikeus (01.04. varsinkin harvemmin käytetyn sanaston mieleen palauttamisen haastavuus tuottaa tuskaa), outoa lomailla Suomessa, mikään ei sinällään muuttunut, vähän hämärä olotila, kahden maan välissä, opiskelu tulevaisuudessa ja alan valitseminen, irrallisuus tuntuu hieman epämukavalta, masennus alustui jo lokakuussa, en ole enää niin kovis kuin tietyllä tapaa olin ennen, herkistyminen, odotan kuitenkin seuraavaa kertaa, kun pääsen Suomeen, väsyttää kun energiaa valui niin paljon, tuntuu jollain tapaa, että uusi aikakausi alkoi taas, oli ihanaa olla tutuissa kuvioissa, nauroin ääneen rumuudelle, hämmentävää identiteetin etsimistä, sillä tarve sen asettautumiselle on suuri, jäähyväiset saivat uuden merkityksen, bussi oli myöhässä ja sain juosta check-iniin ja portille, ahdistaa palata takaisin arkeen, oon taas kipeä, ihana lukea uutisia tauon jälkeen, ulkomailla asuminen pohdituttaa monella tapaa, joulua edeltänyt epätietoisuus palannut takaisin, harmittaa, ettei kaikkea voi ja kehtaa vuodattaa julkisesti (01.04 sensuuri on iskenyt jopa tähänkin, vaikken olisi halunnut), pitäisikö perustaa vielä varjoblogi tähän rinnalle, kohta alkaa taas arki kun perhe tulee kotiin, ihana nähdä heitä pitkästä aikaa

08.02.
Sielu itkee verta, kun kirjallinen ilmaisu vetää viimeisiä henkosiaan verbaliikan piipusta. Janoan kasvokkain keskustelua ja sitä, että jollakin olisi aikaa paneutua ja ymmärtää kokemaani. Vittu.

14.02.
Viikko Weißenseellä muistutti minua mahdollisesta elintavasta ja -ympäristöstä. Olo oli kuin pienen kylän asukilla rutinoituneine toimineen ja näennäinen tekemisen paljous valtasi päivät. Olo oli unelias ja seesteinen, muuttaisin varmaan isona johonkin kyläpahaseen, jos haluan joskus hankkia oikeasti pullantuoksuisen ja kuivan arjen. Eli tuskin, vaikka niissä maisemissa on kiva pyörähtää aina välillä. Olen levännyt.


26.02.
Epävarmuus kasvanut täällä ollessa ja musta on puhjennut tosi tunneherkkä. Pillahdan itkuun, suutun, iloitsen, ihastun ym. todella herkästi nykyään, ihan kuin olisin uudestaan 5-vuotias. Lapsena mulle sanottiin mulla olevan itku ja nauru samassa napissa. Tykkään kyllä olla täällä, mutta aina välillä sitä miettii että mitä vittua sitä tekeekään itselleen. Elän vapaammin kuin Suomessa, mutta


05.03.
Sairasta, BB-talomaista, pinnallista, vaikeaa välillä muistaa elämän realiteetteja. Musta on tullut vähän ujo. Kun erasmus-proukassa oon niin ihmiset puhuu mulle niin mä karkaan kuin kaniini ja oon tosi jännittynyt pieni olento. Oon vaan intopiukeena, mutta sit pyrähdän lentoon kuin pikku lintu. Pitää yrittää taas rohkaistua


01.04.
Lukitsin huoneeni oven, pistin musiikkia soimaan. Levittelen varpaitani ja tarkkailen jalkapöydän rusketusrajoja samalla kun mustaan hampaani lakritsalla. Mulla on niska- ja kaulalihakset järjettömän kipeinä, pitää näemmä siis jatkaa ajattomia tanssitukioita kellareissa. En pidä enää ehkä niin paljoa graavilohesta. Tänään en pue silmämeikkiä, vaan annan ajatusvirran verhota katseeni laskeutuessani pois mustavalkoisuudesta. Olen vähän surullinen noin viiltävistä muistiinpanoistani, sillä olen vastapainona kokenut myös elämäni parhaimpia hetkiä täällä ja nauranut ääneni käheäksi. Tulevina viikkoina vietän aikani vakavissani VAKAVAn ääressä, toivottavasti sieltä löytyisi jotain.

Liian paljon

Tätä tekstiä mun ei varmaan kannattaisi edes postata, mutta olen ollut tällä tiellä jo osassa aiempia postauksiani. Tällä kertaa vuorossa on avautumista, sillä mua hajottaa. Viime viikon kevätfiilikset ovat vajonneet hetkeksi surullisten murheiden alle, sillä kahtena peräkkäisenä päivänä on sattunut liikaa asioita.

Eilen täällä kyläilemässä oleva kaverini ja minä nousimme kauppareissun jälkeen raitiovaunuun hakemaan Noraa iltapäivähoidosta. Ratikka tuskin pääsi edes liikkeelle, kun se teki jo äkkijarrutuksen luultavasti pysäkin edessä olevalle suojatielle jonkun syöksyessä. Silmäkulmasta näin, kuinka seisomassa ollut mummo menetti tasapainonsa ja lähti hallitsemattomasti kompuroimaan hakien tasapainoa. Valitettavasti raitiovaunu oli vanhaa mallia, ja sen jarruttaessa se tekee sen nykien ja äkkijarrutuksissa se nykiikin sitten erittäin voimakkaasti. Mummo ei saanut tästä syystä tasapainoa haettua vaan päinvastoin hän lähti holtittomasti kiihtyen etenemään liikevastuksen mikäliesesanaonkaannytoikeastisuomeksi voimasta kohti ratikan etuosaa. Mummo löi päänsä kovaa raitiovaunun etuosaa vasten ja kovan kumahduksen saattelemana kaikki raitiovaunussa hiljeni ja mummo lysähti lattialle. Pudotessaan hän kääntyi kasvot ylöspäin ja hänellä oli silmät puoliksi raollaan ja silmät kääntyneina luomien alle. Ei yhtäkään elonmerkkiä.

Istuimme Nooran kanssa seinää vasten olevilla penkeillä katse sivusuuntaan, eli näimme koko onnettomuuden alusta alkaen. Olin juuri ennen äkkijarrutusta Nooralle vitsaillut, kuinka säälittävän näköisesti puristin ruokakassia itseäni vasten. Äkkijarrutuksen tullessa ja mummon ottaessa ensimmäisen harha-askeleensa pohdin, pitäisikö nousta ja ottaa hänet kiinni. Olin jo valmiina nousemaan seisomaan, mutta en kuitenkaan noussut hämmentyen ruokakassista sylissäni ja vaipuessani katsomaan lamaantuneena mummon heittelemistä ohitseni. Mummon lopulta maatessa raitiovaunun lattialla kasvot ylöspäin järkytyin niistä jotenkin aivan liiaksi, vaikken ole kokenut olevani kovin lamaantuvaa sorttia aikaisempien kokemuksien vuoksi. Kuitenkin mummon turpeita kasvoja ja tajutonta ilmettä katsoessani ensimmäinen ajatukseni ohi onnettomuuden oli, että hän olisi alkoholisti tai nisti ja aivan sekaisin. Pelkäsin häntä ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, kunnes joku kanssamatkustaja syöksyi ohitseni auttamaan mummoa. Toinenkin tuli ja kumartui kiskomaan mummoa tasaisemmin lattiaa vasten ja tarkastamaan hänen kuntoaan, mutta itse siirryin kauemmaksi pois tieltä.

Olimme Nooran kanssa lähimmät ihmiset, mutta kumpikin meistä vain seisoi ja katsoi. En oikeastaan kauheasti kaiketi ajatellut mitään, olin vain hämmentynyt ja peloissani ja en uskaltanut auttaa vajavaiseni kielitaitoni takia, pelkäsin olevani vain tiellä ja peräännyin seinää vasten lähelle uloskäyntiä. Kolmas auttaja löysi tiensä mummon luokse ja kolmisin matkustajat saivat siirrettyä mummon pois huonosta asennosta ja etummaisen sisäänkäynnin tieltä pois. Raitiovaunun kuljettaja soitti ambulanssia paikalle. Tässä kohtaa mummo taisi avata silmänsä ja haukkoi happea ja raitiovaunun takaosassa olleet matkustajat alkoivat virrata kohti etuosaa katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui. Ahdistuin ja ärsyynnyin muiden käytöksestä, sillä itse tunsin vain tarvetta päästä pois. En kuitenkaan tajunnut poistumismahdollisuutta, ennen kuin kuulin jonkun avaavan oven ja astelevan alas pois korkeasta vaunusta. Sanoin Nooralle, että lähdetään ja tungin itseni muutaman matkustajan ohi ja pääsimme ulos vaunusta.

En kauheasti muista, mitä sen jälkeen hölötin Nooralle, lähinnä vain toistelin tapahtumaketjua kaiketi ja omia pintatuntemuksiani. Selitin ainakin, että meidän täytyy kävellä Silbergasselle saadaksemme bussin, sillä raitiovaunuliikenne ja sen mukana julkinen liikenne siihen suuntaan oli luonnollisesti katkennut onnettomuuden takia. Päästyämme muutaman minuutin päästä Silbergasselle pölötin jotain lisää ja otin päänsärkytabletin. Mulla on niitä aina varmuudeksi laukussa mukana, mutta käytän niitä alle viisi kertaa vuodessa. Bussiin noustuamme ja ollessamme matkalla Noran luokse Hortiin sain päähäni bussin jäävän väärään paikkaan ja selitin Nooralle, että meidän pitää nousta seuraavalla pysäkillä pois, jotta uusi tyhjempi bussi tulisi ja pääsisimme istumaan ja jotain. Olin kaiketi kauhean ahdistunut ruuhkabussin ihmismassasta joutuessamme seisomaan käytävällä. Nousimme pois seuraavalla pysäkillä ja Noora kysyi, että mitä minä oikein puhuin. Katsoin häntä ja sanoin, etten tiedä, sillä tuo bussi meni kyllä oikeaan suuntaan. Olin vain todella jotenkin sekaisin koko jutusta.

Lopulta pääsimme hakemaan Noraa iltapäivähoidosta ja kotiakin asti, mutten ehtinyt palautua koko päivänä kyseisestä tapahtumasta. Kyyneleen tai kaksi pyöräytin, mutten tosissani asiaa käsitellyt sen syvällisemmin. Illemmalla Nooran ehdottaessa minun kirjoittavan asiasta jonnekin kävin muutaman epälaadukkaan fb-keskustelun asiasta ja siinä kirjoittaessani sain kuin sainkin ajatuksiani kasaan. Saatoin järkyttyä onnettomuudesta muun muassa sen takia, että oma isäni kuoli yli kymmenen vuotta sitten menetettyään pyöränsä hallinnan ja ajaessaan päin tiiliseinää ja kasvanut ällötykseni ja ahdistukseni humalaisia, nistejä ja alkoholisteja kohtaan sai minut luulemaan mummon tajuttomien kasvojen merkitsevän hänen olevan täysin sekaisin ja näin. Niin tai näin, olin loppupäivän poissa tolaltani, selitin omiani ja tunsin, kuinka minun oli vaikeaa pitää itseni hetkessä mukana.

Tätä päivää varjosti hieman myöhässä saavutettu suru-uutinen isotätini kuolemasta, sillä se tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Ajattelin porata herttaisesti tämän postauksen kirjoitettuani saadakseni ulos tämän päivän ja eilisen. Onneksi Noora on Heidin kanssa balettia katsomassa, sillä tällä hetkellä tarvitsen eniten omaa tilaa ja tyhjyyttä. Muut au pairit lähtevät viikonlopuksi Budapestiin, joten sinä aikana saan rauhassa sitten levättyä ja valmistella itseäni uudelle viikolle.

Kiitos Noora, että olit täällä pitämässä musta huolta.

Kevätkevätkevät ja kuvitelkaa tähän rutosti sydämiä perään

Kevät on sellainen vuodenaika, joka oikeasti tulee puskan takaa. Ei pelkästään riitä, että lämpötila nousee ja on alkanut joku tietty kevätkuukausi, vaan kevät on saapunut silloin kun sen tuntee. Tänään lagasin kotona tekemättä mitään useita tunteja, kunnes raahasin itseni ulos kauppareissulle. Ikkunasta ulos katsellessani en aavistanut vielä mitään kummallista, siellä näytti olevan epämääräisen harmaa sää, vaikka lämpötila heilui +15 asteessa. Mieliala huiteli jossain väsymyksen ja vitsityksen välimaastossa ja energiataso oli kaivautunut Kiinaan asti piiloon. Matkalla bussipysäkille kevät kuitenkin tuli ja porasi väkivaltaisesti tiensä sieluni syvimpään sopukkaan saakka. Herran jumala sitä hormonien määrää, mitkä yhtäkkiä lähtivät liikkeelle. Tanssahdellen ohitin bussipysäkin päättäen sittenkin kävellä kauppaan, eihän sinne ole kuin lyhyt kävelymatka. Kauppareissuun upposi lopulta pari tuntia, kun päätinkin koukata puiston kautta. Sinne sitten jäin tunniksi istuskelemaan ja seuraamaan, kun koirat kirmailivat sinne tänne ja lapset kiljahtelivat ilosta laskiessaan liukumäkeä alas. Aaaaaaaaaaaaaaa miten maireana sitä voikaan olla! Antakaa mulle punaista pahvia, niin leikkelen niistä sydämiä ja heitän niitä alas Stephansdomin tornista ja valtaan talon, jonka kuorrutan kukkasilla ja lintujen pesillä. Ehkä tästä syystä mä vihaankin kevättä, kun olo on niin hallitsematon tämän manian iskiessä. Aina kesällä saa sitten ja hävetä ja polttaa ne kaikki kevätrunot, joita oli suuressa huumassaan rustaillut. 

Ei mulla tällä kertaa tän enempää, ihanaa maaliskuuta kaikille!