maanantai 28. toukokuuta 2012

Elämäni naurettavin, eeppisin ja hajottavin matka ikinä

Tää tarina on ehkä myös noloimpia, mihin oon sotkeutunut. En vieläkään ymmärrä yhtään mitään ja tuntuu, että tarvitsisin joko elämänhallintakurssin tai uuden persoonallisuuden, mutta noh tänä viikonloppuna opin paljon sekä itsestäni, elämästä ja siitä, miten asiat etenevät kun et toimi kuten pitäisi. Te perheeni tunteellisimmat jäsenet, varokaa reagoimasta yhtä holtittomasti tähän tarinaan kuin itse suhtauduin elämäni tuomiin käänteisiin viimeisen 48 tunnin aikana. 

Olin jo muutama viikko sitten päättänyt ja maksanut itseni Erasmus-ryhmän matkalle mukaan vaeltamaan Ylä-Itävaltaan ja odottelin reissua intoa puhkuen. Lähdettiin aamulla Westbahnhofin asemalta liikkeelle ja tunnelma oli väsyneen korkealla. Yksinkertaistetussa reittisuunnitelmassa meidän piti jäädä Att. Puchheimin asemalla pois vaihtaaksemme toiseen junaan kohti Ebenseeta ja gondolia eli vaijerivaunua, joka hilaisi meidät ylös vuorelle ja josta vaeltaisimme parin tunnin matkan alppimajalle. Vähän ennen vaihtoasemaamme menin vessaan vaihtamaan vaellusvaatteita ylleni ja minulle hihkaistiin saavuttavamme aseman kahdeksan minuutin päästä. Olin että selvä, kyllähän tässä ehtii ja menin pukemaan vermeitä ylleni ottaen mukaani repun, jossa oli vaatteeni. Huomasin, kun juna alkoi jarruttelemaan ja olin että noh kohta pitää lähteä sukkia jalkaan laittaessani. Tulin vessasta ulos tyytyväisenä, käppäilin yläkertaosastolle takaisin muiden luokse huomatakseni, että kaikki ovat poissa ja tavaroitani ei näy missään. Ensin luulin menneeni väärään vaunuun, ennen kuin oikeasti tajusin olevani oikeasti yksin ja ilman käsilaukkuani eli ilman puhelinta ja lompakkoa. Huomasin käytävällä konduktöörin, jolta menin pelokkaana kysymään emme kai juuri ajaneet aseman ohi ja konnari soitti salamana veturinkuljettajalle pyytääkseen tätä pysäyttämään junan, mutta oli jo myöhäistä. Olimme juuri ajaneet ulos asema-alueelta, ja seuraava pysähdysasema olisi Salzburg, johon oli vajaan tunnin matka. 

Olin luonnollisesti suhteellisen järkyttynyt ja reagoin nauramalla epäuskoisesti tilanteen absurdiudelle ja näennäiselle mahdottomuudelle. En ollut vessassa ollessani tajunnut junan pysähtyneen vaan luulin sen vain ajavan koko ajan hitaasti jarrutellen kohti asemaa ja sitten olinkin yhtäkkiä yksin junassa vain repullinen vaatteita mukanani. Kysyin konnarilta, voiko matkamme järjestäneen ja liput ostaneen ihmisen puhelinnumeroa selvittää mitenkään ja naiskonnarin hahmoon pukeutunut pelastajani sai toimistolle soittamalla selville Alexandran puhelinnumeron nimitietojen avulla. Ikikiitollisena hän soitti kaverilleni kertoen tilanteestani itse lähinnä lysähtäessäni voipuneena istumaan. Herran kiitos puhelinnumero saatiin selvitettyä! Eräs kaveri oli ottanut tavarani mukanaan laiturille ja vasta laiturilla kokoontuessa muut huomasivat, että minä en olekaan seurassa mukana. Heidi oli kuulemma saanut slaagin tajuttuaan minun olevan junassa ilman mitään järkevää tavaraa ja juossut jo laiturilta liikkeelle lähteneen junan perään minun luultavasti silloin tyytyväisyyttä puhkuen juuri astuessa ulos minimittaisesta vessasta. 

En oikein enää edes muista missä järjestyksessä asiat tämän jälkeen menivät siellä junassa istuessani, mutta lukuisten soittojen aikana puheltiin kaikenlaista. Itselleni oli itsestäänselvyys, että jatkaisin matkaani heidän jalanjälkiään pitkin, kun he taas automaattisesti kuulemma ajattelivat lähteväni takaisin Wieniin. Ei mitään hajua, miksen itse pohtinut lainkaan Wieniin palaamista edes vaihtoehtona automaattisesta valinnasta puhumattakaan, mutta melkein loukkaannuin kun puhuessani Heidin ja matkan järjestäneen tytön kanssa he kysyivät, ettenkö palaakaan Wieniin. Noh, oman jääräpäisyyteni takia halusin ehdottomasti jatkaa kauan odotettua ja intoiltua retkeäni joka oli ehtinyt sotkeentua jo ennen sen alkamista ja näin aloimme tutkia erilaisia tapoja ja vaihtoehtoja minun saamiseksi perille. Konnarilta sain tietää, että menisi noin kaksi tuntia aikaa matkaan Salzburgiin ja takaisin Att. Puchheimin pysäkille ja onnekseni täsmälleen sama juna tekisi paluumatkan saman työntekijän jatkaessa siinä myös työvuoroaan. Sain myös matkustaa junalla ilmaiseksi takaisin Att. Puchheimiin, mikä taisi olla toisaalta sekä luonnollista että pakkotilanne, kun eihän minulla ollut rahaa millä maksaa yhtään mitään. Muu retkiporukka jatkoi matkaansa jättäen tavarani A.P. -aseman lipunmyyjien hoivaan.

Jossain välissä myös autoin venäläistä naista ymmärtämään käsimerkeillä ja über yksinkertaisella saksalla hänen nousseen väärään junaan ja hänen täytyvän joko maksaa uusi lippu tähän junaan tai jäädä seuraavalla asemalla odottamaan omaansa ja puhuin puhelimessa hänen jollekin ystävälleen tilanteesta, kun konnarini sortui puhumaan hänelle liian monimutkaista saksaa (en olisi todellakaan itse ymmärtänyt joitain todella randomeita sanavalintoja, joita hän käytti ellen olisi tiennyt mistä on kyse) ja hänen juostessaan muilla asioillaan. Lopulta paikalle kuitenkin jouduttiin etsimään venäjää taitava ihminen, joka sitten teki selväksi onnetomalle ja itkuiselle kanssauhrille hänen kohtalonsa. Olin muuten konnarini ensimmäinen "lost and found" -tapaus, josta varmaan osin johtui hänen loppuun asti viilattu uskollisuutensa ja auttamisinnokkuutensa.

Matkaa järjestänyt tyttö ja luultavasti aikalailla koko matkaporukka suhtautui suhteellisen skeptisesti siihen, onnistuisinko selviytymään omin avuin perille. Ensiksi oli ongelma juna-aikataulujen kanssa, sillä Salzburgista palaava juna saapuisi raiteelle vasta klo 12.13, kun Ebenseelle lähtevä juna lähtisi A.P. -asemalta kohti Ebenseeta klo 12.11, jonka jälkeen toinen juna konnarin saamien aikataulutietojen mukaan lähtisi vasta kahden tunnin päästä sinne. Se olisi kuitenkin ollut perillä Ebenseella vasta klo 16.15, kun viimeinen gondoli ylös vuorelle lähtisi klo 16 liikkeelle. Heitin pienen mutta suhteellisen epätoivoisen pyynnön konnarille, voisiko hän auttaa minua saamaan tuon Ebenseelle vievän junan odottamaan minua sen muutaman minuutin. Muutenkin itsekkäältä lemuava suunnitelma oli täysin susi, sillä junamme myöhästyi aikataulusta tästä hienotunteisesti väitellessämme ja olisi ollut silkka mahdottomuus saada mikään juna jäämään aikataulustaan yli neljää minuuttia jälkeen jonkun munanneen ulkomaalaisen takia. 

Tässä kohtaa alistuin ja totesimme luurien kummallakin puolella, että minun olisi näemmä pakko palata Wieniin takaisin. Pala nousi kurkkuun ja siinä kohtaa harmitti ensimmäistä kertaa tuo vessamunaukseni. Konnari pahoitteli ja minä kiittelin häntä hänen jaksamisestaan ja ystävällisyydestään hänen taipuessa tukemaan ja yrittämään toteuttamaan hulluimpiakin pyyntöjäni. Hän antoi vielä minulle matkaan puhelinnumeronsa, jotta voisi varmistaa minun kotiinpaluun tarvittaessa, jos sönkkösaksani tai englanti eivät olisivat auttaneetkaan. Jäin A.P. -asemalla pois kiittäessäni vielä vuolaasti monta kertaa kaikkensa tehnyttä konnaria ja juna läksi kohti Wieniä ja itse menin hakemaan tavaroitani lipunmyyntitiskiltä. 

Tavarat sain tuossa tuokiossa takaisin ja kävelin pienen korttelin A. P. -aseman lähellä ympäri. Olin järjettömän surullinen ja pettynyt reissun tuntuessa mahdottomalta toteuttaa. Juna-aseman edessä kuitenkin oli bussipysäkkejä ja ajattelin tsekata vielä niistä, josko joku bussi Ebenseelle kulkisi. Aikatauluissa ei tuntunut olevan minun silmissäni logiikkaa eikä tolkkua, joten menin takaisin lipunmyyntitiskille ja kysyin, kulkeeko mitään julkista Ebenseelle niin, että olisin perillä mielellään viimeistään klo 15 aikoihin. Jostain syystä avulias ja ihana konnarini ei ollut nähnyt aikatauluja netistä tarkistaessaan lähijunaa, joka lähti A. P. -asemalta klo 13.11 ja saapuisi perille jo 13.52, jolloin minulla olisi ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa löytää reitti gondolille Ebenseella. 

Soitin Heidille ja kysyin, tulenko vaiko enkö. Siinä sitten väänneltiin kymmenisen minuuttia punniten riskejä (löydänkö gondolia, osaisinko vaeltaa parin tunnin matkaa kartan kanssa merkityssä maastossa alppimajalle jos joku tulisi vaikka vastaan) ja mahdollisuuksia (reitti Ebenseen asemalta gondolille on lyhyt ja kuinka hyvin osaan lukea karttaa ja onko mun maastossa kulkemistaidot tarpeeksi hyvät) kunnes päätin yrittää. Menin takaisin lippuluukulle, ostin lipun Ebenseelle ja juoksin oikealle laiturille, vaikka junan lähtöön oli vielä 20min aikaa. Laiturilla istui yksi mies ja laiturilla vaikutti olevan oikea juna. Kysyin häneltä, että pääseekö tällä junalla Ebenseelle vuoren varmasti ilman mitään ongelmia ja hän vakuutti asian olevan näin. Koin valtavaa tarinan jakamisen tarvetta ja kysyessäni ymmärtääkö hän myös englantia hän vastasi osaavansa ja niinpä valutin sen hetkisen stoorini hänelle. 

Mies oli ollut hampaaton viimeisen kahden päivän ajan ja kertoi saavansa uudet kahden viikon sisällä, mutta syy hampaattomuuteen ei ihan loppujen lopuksi selvinnyt minulle. Tarinan kerrottua hänelle hän kaivoi kylmälaukustaan kylmätuotteiden keskeltä minulle oluen ja ei ole varmaan koskaan mikään maistunut ikinä sitä olutta paremmalta. Hän kertoi itse kerran Frankfurtiin matkustaessaan päätyneensä nukahtamisen takia vahingossa Sveitsiin ja joutuneensa viettämään yönsä asemalla päästäkseen eteenpäin. Hän oli myös paikallisia ja tiesi neuvoa minulle tien gondolille ja kuvailla reittiä gondolilta Rieder Hütte -nimiselle alppimajalle. Mies sanoi, että kartan kanssa merkitty reitti olisi selvitettävissä. Tämä paikallinen oli uskomattoman mukava ja asiallinen siihen verrattuna, mitä ehkä nyt saatte mielikuvaksenne ja stereotypiaksenne hampaattomasta miehestä joka tarjosi minulle kaljan, mutta oikeasti uskomattoman mahtava tapaus tuokin sen konnarin lisäksi.

Junamatka meni rattoisasti ja mukavia puhellen. Mies auttoi erästä vähän orvon oloista miestä jäämään oikealla asemalla pois ja kertoi minullekin alueen elämästä jonkin verran muun small talkin seassa. Olin vain ikionnellinen ja naureskelin koko hassulle tapahtumalle ja iloitsin onnistuneeni löytämään junan Ebenseelle ja näin pääseväni myös vaeltelun makuun. Sitten junaan tuli kuulutus junan lähestyessä omaa päätepysäkkiä edeltävää asemaa, että poliisi on pysäyttänyt junaliikenteen tulevalta asemalta eteenpäin ja meidän täytyy pysähtyä odottamaan asemalle lisäkuulutuksia. Seisottiin asemalla sitten 10min, kunnes uusi kuulutus käski nousemaan junasta ulos ja odottamaan bussia joka veisi matkustajat kyseiseltä asemalta eteenpäin muille asemille. Junarata oli suljettu, koska jos ymmärsin oikein joku rekka oli ajanut liian korkealla lastilla junasiltaa päin ja vaurioiden tarkistamiseen menisi useampi tunti. 

Tässä kohtaa alkoi tosissaan hajottamaan. Ei voinut olla oikeasti totta, että kävisi niin huono tuuri ja juuri vain yksi asema ennen omaa pääteasemaa! Kuulutus kuitenkin kertoi bussin saapuvan kymmenessä minuutissa ja mies rauhoitteli nousevaa levottomuuttani. Levottomuus kuitenkin kasvoi kavereitteni alkaessa yhtäkkiä soitella minulle ja kertovan reitin olevan hirveä, suorastaan kuolettava jyrkkine rinteineen vaikeine maastoineen ja upottavine lumialueineen ja sanoivat, että ilman opasta en ikinä löytäisi perille ja miltei rukoilivat minua olemaan tulematta. Tunsin itseni sillä hetkellä vähän hulluksi luottaessani ennemmin paikallisen vakuutteluihin kyvyistäni selviytyä kuin kavereiden varoituksiin päättäessäni kuitenkin jatkaa matkaani niin pitkälle kuin vain onnistuisin pääsemään. Silmissäni loistivat jo kuvat kylmällä vuorella vietettävästä yöstä täristessäni makuupussissa pimeän laskeutuessa ylleni ja korppikotkien odotellessa lihani viilenemistä. 

Meinasin jo lähteä liftaamaan lähikylään, kun bussi vihdoin tuli ja paikallinen mies vähän varoitteli minua olemaan mutkistuttamatta reittejäni enempää. Bussin paikalle saapumiseen meni lopulta noin tunti sen kymmenen minuutin sijaan ja jouduin tunkemaan itseni suhteellisen röyhkeästi sisälle mahtuakseni kyytiin, sillä tällä välin asemalle oli tullut jo toinen juna jälkeemme. Jouduttiin seisomaan sitten bussin sisällä kuin sillit purkissa, mutta joku ohjasi minut istumaan ainoalle vapaalle paikalle, mikä oli jäljellä. Minua auttanutta miestä en enää erottanut ihmismassan joukosta, mutta olin hyvästellyt ja kiitellyt häntä jo sen verta usein, että ajattelin nyt vain selviytyä sitten itse eteenpäin. Bussissa sorruin taas avautumaan siihen mennessä toteutuneesta tarinastani kanssamatkustajille ja viihdyttelimme sitten varttitunnin ajan toisiamme erilaisilla epäonnistuneilla matkatarinoilla. 

Kello oli jo 15.15, kun saavuin Ebenseen asemalle ja sekä minä että paikallinen mies raivasimme tiemme ulos täyteen ahdetusta bussista hänen viittoessaan minulle vielä pikaisesti tietä ja valamaan uskoa ennen nousemistaan takaisin bussin kyytiin. Kiitin ja kättelin häntä vielä viimeisen kerran ja juoksin ensimmäisenä vieressä seisovaan Gasthausiin pyytäen karttaa itselleni ja vielä kerran varmistaakseni reitin gondolille. Täti tiskin takana kertoi gondolin olevan 15min kävelymatkan päässä ja neuvoi onneksi yksinkertaisen reitin Gasthausilta sen luokse. Saatuani kartan vielä käteeni juoksin ylämäkeä pitkin gondolille, sillä en enää halunnut ottaa yhtäkään riskiä myöhästymisestä. Ihan hyvinhän olisi voinut tulla vaikka maanvyörymä estämään pääsyni gondolille tai jotain vastaavaa aikaavievää, joka estäisi lopullisen pääsyni. Jokaisen vastaantulijan tai puutarhaansa/autoansa/taloansa huoltavan ihmisen saapuessa näköpiiriini kyselin heiltä huudahdellen, onko gondoli tuossa suunnassa. "On on, eteenpäin vielä kilometrin/500 metriä/200 metriä", he huudahtelivat takaisin ja painoin eteenpäin.

Olin perillä gondolilla vähän ennen puolta neljää ja gondolia pyörittävät ihmiset odotuttivat toisiksi viimeistä menogondolia hieman saadakseni vaihdettua pari sanaa kassalla työskennelleen miehen kanssa mahdollisuuksistani selviytyä reitistä. Mies tulosti minulle vielä toisen kartan ja sanoi, että uskoi minun onnistuvan. Niinpä sitten juoksin gondoliin ja nopeasti sitä oltiinkin jo matkalla kohti huippua. Ylös noustessani soitin vielä kerran Heidille ja sanoin, että nyt olen tulossa, kävi miten kävi. Hän ei kuulostanut kovinkaan innostuneelta vaan kertoi heidän juuri saapuneen perille alppimajalle kolmen tunnin vaikeamaastoisen vaelluksen jälkeen ja toivovani minulle parasta. 

Gondolissa oli matkalla minun lisäkseni noin kymmenen muuta ihmistä. Kun gondoli pysähtyi, jättäydyin viimeiseksi saadakseni vielä vaihtaa sanasen gondolin moottoritoimintaa ohjanneen ihmisen kanssa. Nähdessäni hänen penseän ilmeen ja epäilevän katseen kysyessäni hänen mielipidettään kyvystäni selviytyä matkasta gondolilta Rieder Hüttelle minua oikeasti ensimmäistä kertaa pelotti. Hän maalaili kuvaa pimeässä harhailemisesta suun muusta, mutta en halunnut kuulla enempää joten keskeyttäen hänen tarinansa kiitin pelottelusta ja juoksin gondolista jo poistuneiden perään. Hyvällä tuurilla joku voisi vaeltaa kohti Rieder Hüttea. 

Eräs kanssani matkustanut kolmen hengen miesseurue seisoskeli ulkona gondolin uloskäynnin vieressä ja menin heiltä kysymään, etteivät he vain sattuisi matkaamaan Rieder Hüttelle. Sen päivän suurimmaksi yllätykseksi kyllä, he olivat matkaamassa sinne ja osaisivat vielä reitin! Tässä kohtaa olin ihan spagettia ja ylihelpottunut ja kysyin olisiko ok, jos matkaisin sinne heidän kanssaan. Yksi miehistä vaikutti vähän penseältä, mutta kaksi muuta olivat paljon myötämielisempiä ja antoivat sen kummemmitta siunauksensa. 

Läksin sitten kolmen tuntemattoman miehen kanssa vuorille, joiden kukkuloita en tuntenut ja jossa ei välillä ollut kenttää lainkaan puhelinta varten. Nolona voin sanoa, etten edes kyseenalaistanut luottoani noihin miehiin, vaan ikionnellisena ja väsyneenä tarvoin heidän kanssaan. Pakko myöntää, että sitä lunta oli kyllä enemmän kuin olin osannut arvata kavereiden pelotteluyrityksistä huolimatta ja en olisi osannut kuvitella sitä kasvillisuutta, mikä ympärillämme vihersi. Huipulta löytyi vähän alppikukkia ja paljon matalakasvuista mäntypusikkoa, sitä samanlaista mitä Jyväskylässä on harjun ympärillä mutta vielä matalampaa ja kituisampaa. Maisemat olivat uskomattoman upeat ja olin onnellinen, että kaikista vastoinkäymisistä ja varoituksista huolimatta olin mennyt ja katsonut kaikki kortit läpi ja nyt vihdoin näytti siltä, että voisin päästä ilman sen enempiä kommelluksia perille asti.

Askelsimme eteenpäin miesten kanssa hyvällä tahdilla. Paljoa ei puhuttu, lähinnä keskityttiin pitämään jalkamme polulla liukkaan lumen ja sen vieressä laskeutuvan jyrkänteen innoittamana ja puuskuttaen puskemaan itsemme ylös paikoin jyrkkiä rinteitä pitkin. Miehet arvasivat minun kuuluvan osaksi suurta 39 hengen varausta, sillä he olivat pohtineet lähteäkö vai ei noin täyteen varatulle majalle. He olivat siis ainoat vieraat meidän Erasmus-jengin lisäksi, jotka majalla yöpyivät. Päätäni pyöritellen en voinut uskoa tuuriani löytäessäni heidät ja kiittelin mielessäni itseäni gondolille juoksemisesta ja miehiä Rieder Hütten valitsemisesta vierasolosuhteista huolimatta.

Olimme pitäneet pari taukoa muuten aktiivisen etenemisrupeaman jälkeen, kun saavutimme kyltin jossa luki Rieder Hüttelle olevan matkaa enää 20min. Taisin jopa huudahtaa hämmästyksestä, sillä siihen mennessä olimme vaeltaneet ainoastaan reilun tunnin ajan. En ole varma, menivätkö muut samaa reittiä pitkin majalle kuin minä miesoppaineni, mutta repesin nauruun ymmärtäessäni tämän olevan se yksinäisiä matkailijoita muka syövä maasto johon muka uppoaisi kolme tuntia. Kerroin miehille kavereiden povanneen minulle tuskaista kuolemaa matkalla majalle ja he naureskelivat mukana ja sanoivat, eihän tämä nyt niin merkkaamaton reitti ollut ja ihan kyllähän tässä kulkea pitää pystyä, kun kerta maksavat asiakkaat pitäisi saada perille. 

Hyväntuulisina jatkoimme matkaamme kohti mökkiä, joka lopulta piirtyi eteemme erään rinteen takaa. Siinä kohtaa olin todella väsynyt jo henkisesti ja kyllä fyysisestikin, kun ulkona ollut porukka huomasi minun saapuneen päätellen niistä äänistä, jotka kuulostivat lähinnä leukojen loksahtamisesta maahan. Minua nolotti kuitenkin koko reissu oman möhläämiseni ja muiden huolenpidon kohteena olemisen takia enkä viitsinyt soitattaa fanfaaria saapumisen kunniaksi, kun kuitenkin näkisin muut ennemmin tai myöhemmin. Oikeastaan olin niin väsynyt saapuessani leirille, etten meinannut edes tunnistaa ihmisten kasvoja enää. Erasmus-voittoisen ryhmän oli ollut vaikea uskoa mahdollisuuksiini tai kykenevyyteeni päästä perille, joten sinällään näiden muka tunnistamattomien kasvojen katseleminen antoi paljon tyydytystä. He eivät olleet kuvitelleetkaan, että voisin saapua perille näin nopeasti jo kello viiden jälkeen, kun he odottivat minun olevan perillä vasta iltasella, jos koskaan tulisin.

Kiitin vielä mieskolmikkoa minun auttamisesta ja kolmikon viimeinenkin sitruunanaama oli lopulta matkan loppua kohden jo sulanut läsnäololleni ja siinä sitten vielä illan myötä vaihtelin harvakseltaan muutamat sanat heidän kanssaan. Tiedän olleeni uskomattoman onnekas kohdatessani matkani varrella juuri ne oikeat ihmiset, jotka eivät olleet psykopaatteja vaan auttamishaluisia ja mukavia persoonia. Ilman heitä olisin todellakin jäänyt jonnekin asemalle ennemmin tai myöhemmin itkemään jos jonkin vastoinkäymisen kohdalla.

Pakko sanoa, mutta majalle pääseminen oli lopulta todella tylsää monivivahteisen ja sykettä monipuolisista syistä nostattaneen matkan päätteeksi. Paikka oli kyllä lumoavan kaunis ja kaukana arkielämästä. Viimeistään siellä kuutamoa katsellessani rakastuin Itävaltalaiseen maisemapaletin monipuolisuuteen ja sävyihin, voi että sinä senkin Itävalta. Menin nukkumaan lopulta ruokailuhuoneeseen makuuhuoneiden petipaikkojen huonon sijoittelun vuoksi ja heräsin aamukuudelta luullen kellon olevan ainakin tuntia enemmän ja herätin vahingossa jengiä mennessäni kolistelemaan makuuhuoneeseen jättämiäni tavaroita. Vähäisten yöunien takia otin kunnon kahvimyrkytyksen ja aamuhepulin, mä selkeästikin tiedän miten imagoa hoidetaan.


Tosiaan, uskokaa tai älkää niin reissun toinenkin eksymisnakki napsahti mulle, tosin jälleen oman ajattelemattomuuteni takia. Lähdimme aamulla vaeltamaan takaisin gondolille uutta reittiä pitkin. Erasmus-porukka oli paljon hitaampi kuin eilinen miesjoukko, joten matkaamiseen lukeutui monia pysähdyksiä porukan kasassa pitämiseksi. Reitti oli jälleen suhteellisen random, mutta ihan merkitty ja kuljettava. Olin kärkiporukassa, jossa juoksentelimme ja liu'uimme lumisia rinteitä pitkin alas ja välillä pysähdyimme odottelemaan muita. No minäpä päätin juosta kerralla pidemmälle reittiä pitkin ja pitikin juuri sattua, että juuri siinä kohti reitti haarautui ja muut jäivät samalla odottamaan porukan kasaantumista. 

Kuljin ehkä muutama sata metriä eteenpäin ja ihmettelin alkuun, miksei muita näy. Katsoin kännykkää, mutta siinä ei ollut kenttää. Olin jo kääntynyt takaisin hetken huutelemisen jälkeen, etteivät he minua turhaan siellä odottaisi, kun Heidi ja eräs toinen ryhmämme jäsen kävelivät vastaan. Heidillä oli kyllä överin rankka viikonloppu hänen stressatessaan minun takia ja sain ansaitun ripityksen häneltä. Olimme jo palaamassa takaisin kohtaa, missä muut olivat ja seuraavan heidän perässään, mutta näimmekin muun ryhmän kävelevän muutama sata metriä korkeammalla vuoren rinteellä eteenpäin. Viitoimme ja huutelimme suuntaan ja toiseen ilman että kumpikaan porukasta sai mitään järkevää selville ininästä. 

Päätimme lähteä liikkeelle kohti muita oikaisemalla ja nousemalla suoraan rinnettä ylös läpi pusikkojen. Lievä vaara oli, että merkkaamattomalla reitillä saattoi lumen alla olla rotkoja tai teräviä kiviä, jos sattui uppoamaan yhtäkkiä massan lävitse. Hanki kuitenkin kantoi kiitos yöpakkasten ja päivän auringon paisteen ja pääsimme turvallisesti puskarajan kohdalle. Oikeasti, se oli maailman huonoin idea. Kerroin aiemmin, että se puska oli nimenomaan sitä matalakasvuista mäntypensaikkoa. Kiipesimme ainakin useita kymmeniä ellei noin sata metriä puskien päällä ylämäkeen samalla raadellen itseämme oksistoon ja kiskoessamme itsemme ja painavat reppumme ylemmälle polulle. Se oikeesti tuntui melkein toivottomalta, kun joutui kaikkine voiminensa siirtää oksia, nostaa jalkoja, löytää tasapaino ja päästä vielä eteenpäin. Lopulta polku piirtyi eteen ja yksi kerrallaan pulpahdimme ulos pusikon seasta kuka mistäkin ihmisten ilmoille. Olin saanut pienen reiän housuihini ja kolmisen kappaletta vertavuotavia haavoja ja viimeistään siinä kohtaa hävetti, mihin liemeen olinkaan saattanut nuo minua hakemaan tulleet tyttöset, vaikka puskan läpi puskeminen olikin ollut toisen heistä ehdottama. 

Polulla kokoontuessamme läksimme liikkeelle. Olin positiivisesti yllättynyt omasta kestävyyskunnostani, kun pystyin vielä juoksemaan mäkiä ylös ja alas yrittäen saada porukkaa kiinni. Tosin tytöt kulkivat perässäni vähän hitaammin, enkä enää kehdannut edes yrittää hankkia itseäni pulaan juoksemalla yksin hornan tuuttiin, joten kuljin heidän kanssa sitten eteenpäin. Vastaantulijoita oli yllättävän paljon ja kyselemällä ulkomaalaisporukan perään saimme kuulla heidän kävelevän edellä. Patikointiin kului varmaan noin tunti eroamisepisodin jälkeen, mutta lopulta löysimme itsemme gondolilta jopa ennen muutamaa ison ryhmän mukana kuljennutta kulkijaa. 

Voin kyllä kertoa, ettei oikeasti ole vähän aikaa hävettänyt yhtä paljon ja pyysinkin episodejani julkisesti anteeksi ja minua ei kyllä kovin paljoa enää naurattanut tuossa kohtaan. Hyväksyin jopa, että minua saisi kutsua Johanna Tukiaiseksi, kun mennyt ja kertonut eräälle espanjalaiselle helmikuussa tästä suomalaisesta tähtösestä ja hänen tempauksistaan. Tosin samalla myös kuulimme, että sitä reittiä pitkin minne olin alkuun juossut olisi myös päässyt perille asti ja he yrittivät huitoa meille että jatkakaa vain matkaanne. Olimme siis suhteellisen turhaan rämpineet läpi pusikoiden ja vastaavien, tosi fail. Samalla ryhmämme johtaja veti minut sivuun ja odotin jo uutta noloa saarnaa, mutta sen sijaan hän kertoikin olevansa pahoillaan, ettei voi antaa rahojani tästä reissusta takaisin, sillä hän joutui antamaan kaikki ylimääräiset matkarahat Rieder Hütten henkilökunnalle hintaepäselvyyksien takia. Se ei millään tasolla ollut hänen vikansa, enkä voinut todellakaan omien möhläilyjeni jälkeen alkaa mitään valittamaan muiden epäselvyyksistä, joten sanoin järkkärille ettei turhaan huolehtisi moisesta. Olin kuitenkin hankkinut jo menopaluulipun gondolille, joten pääsin rauhassa alas ja päätimme katsoa, onnistuisiko matkustaminen junassa pummilla (onnistui).

Pääsimme lopulta tyylikkään turvallisesti gondoliin ja alas takaisin Ebenseen kylään, jossa söimme ja lepäsimme osan käydessä vielä museossa. Olin vain niin kuollut, että oli pakko päästä lankuttamaan jonnekin. Jossain välissä sain energiaa takaisin ja innostuimme yrittämään kaksoiskuperkeikkaa erään kaverin kanssa. Uskallusta kerättyäni rohkeasti pomppasin suoraan pää edellä nurmikkoon leikin loppuessa siihen paikkaan naurukohtauksen yltyessä maaniseksi. Oikeesti, voiko ihminen failata niin paljon kahden vuorokauden aikana? Kuittailua tuli olan takaa melkein joka tuutista ja vaikka olinkin osin vitsissä mukana en enää loppua kohden jaksanut reagoida enää huonoon läppään siitä, että menkää vahtimaan Iisaa kun se lähtee vessaan. En oo varmaan koskaan ollut näin fail.

Kun pääsimme vihdoin illalla Wieniin, unohdin käsilaukkuni junaan Heidin löytäessä sen sieltä. Tosiaan, reilu viikko sitten jätin laukkuni vahingossa metroon tullessani oopperasta hukaten silloin lompakkoni, korttini kamerani ja puhelimeni ja näemmä fiksuna tyttönä ajattelin uusia koko rumban. Heidin heilutellessa laukkua edessäni meinasin jo purskahtaa itkuun, kun tässä sopassa alkoi olla jo ihan liikaa aineksia yhdelle ihmiselle. Lopulta sain raahattua itseni kunniakkaasti metrolla ja bussilla kotia ja kerroin saman stoorin host-perheelleni. Oli kyllä pelkkää hunajaa saada nukkua täydet yöunet yksin kotona. 

4 kommenttia:

  1. mitä tähän voi sanoa. ei helvetti. onneks oot vielä hengissä ja yhtenä kappaleena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, älä vaan. sain kyseenalaisen kunnianosoituksen eräältä espanjalaiselta toisen keissin jälkeen: "luulin espanjalaisten olevan hulluja, mutta entäpä te suomalaiset sitten" ja räkäistä naurua päälle :D

      Poista
  2. Eikä Iisa :DDDDD Toi menee samaan kategoriaan kaikkien mun matkakohellusten kanssa, ei hyvää päivää :D Onneks kaikki käänty parhain päin! -Noora-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. onneksi mun koheltaminen keskittyi maan sisäiseen liikenteeseen, jos mulla olisi ollut sunlainen keissi, niin olisin varmaan päätynyt Mombasaan! mutta joo, tätä reissua en kovin herkästi tule unohtamaan :D

      Poista