Ahoy vappu, eläköön Wien!

Porottava aurinko, +30C ja juhannuksen tuoksuinen kesä, en tule luultavasti enää ikinä viettämään upeammalla ilmalla vappujani. En malttanut nukkua miltei lainkaan viimeisenä kahtena vuorokautena, kun huomioni keskittyi passiivisen koomaamisen sijasta aktiiviseen nautiskeluun. Opin myös tanssimaan Pelimiehen ja Reggaerekan tahtiin, en olisi itsestäni uskonut. Ehkä tämä on osa sitä kasvukipujen ylittämisprosessia.

Kasvukivuista puheenollen, eilen puhuttiin Heidin kanssa, että entä jos jäätäisiinkin Wieniin asumaan. Nauraen totean muutaman ihmisen luultavasti mielummin tappavan minut kotimaassa käydessäni kuin siunaavan idean, mutta oikeasti. Minä rakastan tätä kaupunkia ja täältä irrottautuminen repisi eri tavalla palan sydämestäni kuin lähtö Suomesta teki. Ei tänne niin vaan palaa takaisin toisin kuin Suomeen.

Olen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana rakentanut murrosiästäni toipuvaa ja aikuisuuteen varautuvaa identiteettiäni Itävallan puitteissa ja kelkan yhtäkkinen kääntäminen (tarkoittaen kahden tunnin lentoa ja se on siinä, miksei paluumatka voisi olla vaikka muutaman viikon mittainen?) paluulla luultavasti keinuttaisi kaarnavenettäni vähemmän äidillisesti kuin haluaisin. Mulla kuitenkin oli suhteellisen rankka henkinen prosessi tähän nykytilaan vääntäytymiseen, joten juuri nyt kun koen vahvaa sinuutta olotilani kanssa ja olen saanut luotua elämäni peruspilarit mieleisekseni, niin koko homma menisi ja jäisi kesken. Reilua? Ei. Jos pääsen sisään nyt yliopistoon Suomessa, niin voisin venyttää opintojen alkamista ja pistää paperit sisään Wienin yliopistoon ja opiskella täällä jonkin aikaa vaikka puolisen vuotta mututuntuman saavuttamiseksi. Onkohan jo myöhäistä iskeä papereita sisälle?

En pelkää Suomeen palaamista, mutta haluan olla vielä Wienissä. Uskomatonta tämä mielipideaaltoilu, mutta noh myönnän olleeni tuuliviiri tämän Suomi vs. Wien battlen suhteen. Suomi on kuitenkin minulle eri tavalla aina olemassa sen näyttäessä ennemmin hätäsatamalta kuin 60 päivän päästä koittavalta tulevaisuudeltani. Wien on nykyisyyteni nyt tällä hetkellä ja suomalaisuuteen vaipuminen tuntuu riistävän ilmat keuhkoistani. En haluaisi joutua pettymään Suomeen, sen meininkiin ja itseeni päätyessäni selaamaan illasta toiseen valokuvakansioita Wienin ajoilta tyynyä vasten samalla nyyhkyttäen. En jaksaisi tuota vaihetta enää kokea.

Kun olen pitkän tauon jälkeen kysellyt ystäviltäni miten menee, niin kaikki vastaavat joko "sitä samaa niin kuin aina", "ei mitään ihmeellistä", "ihan hyvää" tai "paskaaks tässä". En mä halua vaipua moiseen. Nyt joku sanoo ja tulee neuvoo, et vältät ton duunaamalla jotain ittees innostavaa ja mielekästä tekemistä, niin miksei Wien voisi olla sitä innostavaa ja mielekästä tekemistä? Joku sanoo, et pitää tyytyy tuohon menoon ja kaikesta tulee arkea, mutta mä haluaisin saavuttaa sen arjen kokemuksen Wienissä. Haluan, että saksan kieli antaisi minulle uuden mahdollisuuden ja minä en sitä niin helkkarin idioottina heittäisi hukkaan. Haluan saada Wienin haltuuni. Haluan tämän, mitä minulla nyt on. En halua luopua ja palata. Saisinko jatkaa elämääni ainakin vielä hetken täällä?

Alle kaksi kuukautta sitten hehkuttelin Suomea. Monet Suomeen palaavat ihmiset ovat kauhistelleet ja ahdistuneet väjäämättä lähestyvästä paluustaan, mutta minä päin vastoin ammensin siitä voimaa ja vetoa päiviini. Olin oikeastaan ainoa, joka myönsi odottavansa innolla Suomea, vaikka yhtäläisellä ilolla elin täällä päivä kerrallaan. Tuo Suomi-ihkuilu ja -nostalgiointi oli osittain luultavasti defenssi kokemalleni kulttuurishokille ja pahalle ololleni ja kuten sanoinkin, sain hehkutuksellani voimia nostaa itseni jälleen jaloilleni. Hurraa!

Henkisesti olen valmistautunut viimeisten viikkojen aikana takaisin palaamiseen. En tarkoita tällä hyvästien jättämisen aloittamista, vaan katseen kohdistumista Suomeen tarkemmin ja analyyttisemmin. Ilmoittauduin syysleirille ja pohdin Flow-festareita. Mietin tulevia kuvioita ja niiden todennäköisyyksiä. Onnittelin itseäni, että paluuajankohta on kesä eikä pimeä talvi, jolloin harvat jaksavat skarpata. Pyöritin jopa muutamia muuttokuvioita ja tsekkasin potentiaalisia kämppiksiä jättäen tosikkoisuuden niiden suhteen kuitenkin taka-alalle.

Mua vähän masentaa suomalaisten kertomukset Suomesta ja se, ettei siellä ole mikään muuttunut. Jotkut ovat eronneet, jotkut ovat päätyneet yhteen ja jotkut ovat muuttaneet, ei sen kummempaa kuuleman mukaan. En koe Suomeen palaamisen tukevan kehitystäni tällä tiellä, millä olen nyt. Koen muuttuneeni todella paljon ja ottaneeni klisesesti askelia kohti vakiintuvaa minää. En mä halua palata mihinkään vanhaan tai sellaiseen, joka ei ole muuttunut minkäänlaiseksi. Suomi on jäykkä ja jengin ainoa keino tappaa vapaa-aikaa on keskimäärin kännääminen, en mä halua viettää mun perjantai-iltoja pyttyä halaillen tai muita samoissa puuhissa tarkastellen. Mä haluan keskieurooppalaista vapaa-aikakulttuuria ja -tapoja, en himassa nyhväämistä ja paremman muistelemista.

En mä halua loukata ketään näillä sanoilla, mutta mua oikeasti ahdistaa yllättävänkin paljon Suomen alkoholismi noin erillisenä elementtinä. Kauhulla pohdiskelin vappupäivänä Suomalaista vappukulttuuria ja oksennuksen täyttämiä porttikongeja. Vappuaattoyönä vähän kummeksuin ja harmittelinkin näin kaikkivoivassa asemassani kännisiä ihmisiä ja tästä lisäkannustusta ja -kontrollia saaneena varmistelin itselleni kännittömän juomatahdin. Bileiden jälkeisillä jatkoilla kuuntelin seuralaisteni musisointia ja aamulintujen hymniä aamuauringon paistaessa. Kirmasin Heidin kanssa puhallinorkesterin innottaimana Schottarille ja takaisin. Eilen taas ahdistuin ja ällöstyin, kun löysin itseni täpötäydeltä metroasemalta sekaisin olevien ihmisten keskeltä. Olin kauhistunutkin, sillä en ole tottunut moiseen käytökseen ja ilmiöön täällä Wienissä. Joidenkin kavereiden facebookiin lataamat vappukuvat Suomesta puhuvat omaa karua kieltään ryyppäämisen ilottomuudesta, en tiennyt muutamien yksittäiskuvien kohdalla itkeäkö vai nauraako. Nykyään ehkä jopa itkisin, jos vain jaksaisin.En kategorisoi kaikkia suomalaisia alkoholisteiksi todellakaan tällä, mutta kulttuurinomainen jatkuva ja toistuva humalahakuisuutemme on faktaa ja kamalaa. Olen minäkin ryypännyt ja laatannut ja toistanut tuon kuvion monituisia kertoja, mutta kukapa suomalaisista ei olisi. Se kun kuuluu yleiseen tapaan juhlia ja nollata pahvilta tai saman väriseltä mutta pahemmalta maistuvaa arkea. :( Meni jo vähän ohi aiheen, mutta tämä inhokki on ollut nyt kahtena päivänä ollut ajatuksissani päällimmäisenä ja tadaa nyt se on täällä eikä ainoa syy paluumuuttohaluttomuuteeni todellakaan.

Koen Wienin kotikaupunkinani. Se on vielä monella asteikolla tuntematon ja yllätyksiä täynnä, viimeksi eilen eksyilin ja rullailin vahingossa jopa ympyrää hahmottamatta, missä kuljen. Tuon haluaisin saada vielä haltuuni, sen tuntemuksen maasta ja maan tavoista. Joo, kuudessa kuukaudessa en saavuttaisi sitä, mutta se olikin tökerö peittely-yritykseni piilotella pohdintaani lisävuodesta ellei jopa useammasta, mutta sitä on nyt tällä akselilla sinällään liian aikaista pohtia. Mutta joo, ei se Suomi paluumuuton kannalta paljoa hotsita, vieraileminen siellä on taasen aivan huippua.

Olen kuullut monien suusta alusta alkaen, että ekstrovertit yleensä integroituvat ja sopeutuvat maahan suhteellisen helposti. Viime marraskuussa itkin ja nauroin voimattomasti, että mokoma väittämä on valetta tai sitten minä olen sääntöä luova poikkeus. Kaksi kuukautta sitten haistattelin vieläkin. Nyt en enää tiedäkään, mitä minun pitäisi väittämään kommentoida omasta näkökulmastani. Potentiaalia on ainakin jälleen kehittynyt, jos ei muuta.