keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Alle sata päivää

Meinasin jo kirjoittaa suklaa-avautumisen, mutta ainoana tuntemanani jopa suklaan välttelijänä taitaisin huudella kuuroille korville. Noh, ihmettelin vain suklaan suurta roolia erinäisissä juhlissa kuten pääsiäisessä, joulussa ja halloweenissa, ei tässä muuta.

Mun äiti oikeastaan käski mun kirjoittaa jotain pääsiäisestä, mut nyt ei lähde muualta kuin lapasesta tää kirjoittaminen, mikä toisaalta suo mulle vapauden luritella tänne mitä lystään. En muista enää pääsiäisruokien nimiä, mutta meillä oli tarjolla universaalin suosikin kananmunien lisäksi kotikutoista kalakukkoa, jossa ei ollut kalaa vaan kinkkua. Mutta siis ideana se toimi kuin kalakukko ja maistuikin paremmalta. Toinen pääsiäissafka oli myös tuttu lähtökohdilta, sillä me syötiin korvapuustia. Mut se oli oikeestaan yks iso korvapuusti, joka oli jätetty pötköasteelle. Ja siinä ei ollut voita vaan hunajaa ja rusinoita sen tilalla. Mut se oli hyvää. Niin ja täällä ei virvota. Mut suklaamunia piilotettiin, löydettiin ja syötiin rutosti. Enemmin olisin syönyt mämmiä kerman ja sokerin kera ja äidin pääsiäislammasta ja sen kanssa mustaherukka-minttuhyytelöä kuin tota suklaata. Miksi kaikki rakastaa suklaata? Mulla on vieläkin joku suklaapupu syömättä, mut vien sen varmaan Heidille. Aivovamma. Ja sorruin kyseenalaistamaan suklaan asemaa, mut oikeesti.

Viimeiset pari päivää on mennyt tosi miellyttävissä merkeissä, vaikkakin rytmitys on vähän kaoottista. Pari kertaa oon lähtenyt kruisailee Heidille yömyöhään ja palannut sitten jo aikaisen puolella kotia. Mut mulle noi hetket on ollut tärkeitä. Järkytyksekseni kuitenkin kerran melkein eksyin matkalla Heidille, luulin sen olevan about mahdotonta. Tänään raivasin mun eskaloitunutta silitysvuorta. Suoraan sanottuna hävetti vähän, et miten se nyt tuollaiseksi oli räjähtänyt. Huomenna duunaan sen maan tasalle.

Oon aloittanut jo lopulliseen paluuseen valmistautumisen pari viikkoa sitten. Oon jutellut kavereille, joista en ole kuullut kuukausiin ja herätellyt nostalgiafiiliksiä selaamalla vanhoja kuvakansioita ja muistelemalla Suomen kesää. Sitä kautta mulle on herännyt ikävä protua kohtaan, mau. Haluisko joku tehdä mulle tiimin? Mut varmaan löytää elokuussa Alppipuistosta märehtimässä onnesta muiden tulevan kesän leiriläisten rinnalta.

Olipas tää postaus nyt suhteellisen fail, mut anti olla. Toivottavasti teillä oli kiva pääsiäinen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti