Minskyy!

Minsky on toinen kaikista kohtaamistani kissoista, josta aidosti pidän. Lapsuudessani meillä oli kotona "paljon ulkoileva perhekissa" eli käytännössä villikissa ja mummolassa "raavin sinut verille" -kissa, joten kissaelämykseni ovat jääneet jostain syystä tavallista huonommalle tolalle. Monta vuotta oon mieltänyt itseni 100% koiraihmiseksi, mutta uskoni koirajumaluuteen on alkanut horjua täällä mustavalkoisen söpöläisen takia. Minsky on ensimmäinen ns. tavallinen kissa, joka oikeasti tykkää musta! Oon aina ajatellut, et kissat on tunteettomia ja itsekkäitä kakkiaisia, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa toisia olentoja kohtaan. Mulle tää muutos on oikeasti aika valtava, tämähän saattaa oikeasti muuttaa maailmankatsomustani. En koskaan varmaan saa kyllikseni hihkaista ääneen "Minskyy!", kun se jostain ilmestyy näköpiiriini. Usein se myös saattaa minua iltamyöhällä kotiovelle tai aiheuttaa rytmihäiriöitä aavemaisella äänettömyydellään. Minsky ei raavi eikä pure, kun rapsutan sitä, vaan se kehrää! Ensimmäinen sydäntenmurskaajakissani oli kuitenkin kaverini perheen lievästi kehitysvammainen ihanuus, vieläkin kaipaan sitä kuolamasiinaa. Kuolamasiinaa enemmän olen kuitenkin ikävöinyt Donnaa (Seniorijunioria, vauvaa, Tonskua/Donskua, Tse-Tseä, rakkaalla lapsella monta nimeä (miksi mulla on vain yksi?)), lol. Eilen yöbussissa kainosti kysyinkin tuntemattomalta mieheltä, että voisinko minä kenties hetken paijata hänen cockerspanieliaan t. Iisa 5-v. Aaaaaaa, sain siitä energiaa varmaan tulevan kuukauden edestä!

Tulevalla viikolla alkaa saksan kielen kurssi, super! Sinne pitää vaan mennä ihan tuhottoman aikaisin, sillä sinne otetaan jengiä saapumisjärjestyksen mukaan ja fyysinen läsnäolo on välttämätön heti ilmoittautumisen jälkeen tehtävän tasotestin takia. Saksan treenaamiseksi aloitin lukemaan englanniksi Agatha Christietä, koska satuin näkemään sen kirjahyllyssä saksan kielisten kirjojen välissä. Ajattelin kuitenkin ainakin katsoa abitreeneistä pari saksan tehtävää, en olisi uskonut enää ikinä surffailevani kyseisellä sivustolla. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että sanoja palautuu pikku hiljaa mieleen muutenkin. Uusin oppimani sana on hoffentlich, niissä tunnelmissa kokeeseen myöskin.

Au paireilu ei ole oikeastaan kovin ihmeellistä sinällään. Vietän tavallista perhe-elämää, jossa vain mukisematta siivoan keittiötä ja vietän aikaa pikkusiskon kanssa ja teen noita asioita vielä ihan mielelläni. Välillä mietiskelen, miten kotona ollessani keittiön siivoaminen saattoi olla maailman tylsintä puuhaa, mutta täällä intoudun välillä hinkkaamaan kaapinoviakin. Silitän vaihtelevasti noin pari kertaa viikossa muutamia paitoja vähän vaihtelevasti, mutta odotan sitä hetkeä, kun osaan silittää kauluspaidat nopeasti hyvällä lopputuloksella. Kerran näin untakin, että menin Suomessa pesulaan silittämään kauluspaitoja ja loin sillä urani. Mun pitäisi kyllä tänään varmaan siivota vessa. 

Jos teillä ei ole mitään kirjaa luettavaksi, niin yksi hyvä vaihtoehto olisi Minun suomalainen vaimoni. En muista kirjailijan nimeä, mutta kirjassa oli hauskoja huomioita suomalaisuudesta ulkomaalaisen silmin, niihinhän ei voi koskaan kyllästyä. Luin sen yksi päivä viime viikolla yhdeltä istumalta naureskellen ääneen muutaman sivun välein. Suosittelen!

Viime viikko oli ensimmäinen, jolloin alkoi todella puuduttaa jatkuva ravaaminen kaupungilla ja baareissa. Vietettiin suomalaisten kanssa laatuaikaa keskenämme hyvän ruoan ja elokuvan merkeissä muutamana iltana, ja pakko sanoa niiden olleen yhtiä parhaita hetkiä täällä ollessani. Baareilu mun kohdalla on tarkoittanut täällä lähinnä ehdottomana maksimina kolmea alkoholiannosta ja baarin vaihtamista vähintään kahdesti, usein kolmesti ja aamuyöllä valumista superväsyneenä kotiin. Vaikka sinällään täällä on täydelliset puitteet dokaamiselle, niin ei ole oikeastaan edes tehnyt mieli lähteä sille tielle. Kerran meni vähän lujaa, mutta tylsästi muistelen sitä tällä hetkellä lapsuksena. Älkää kuitenkaan huoliko, tuon teille kyllä asianmukaisia tuliaisia sitten jouluksi!

Syksy pelmahti kertaheitolla paikalle. Viime viikonloppu oli viimeinen miellyttävän lämmin reiluna +20C, maanantaina iski sitten +10-15C kelit tilalle. Kesävaatteet putosivat ihmisten yltä tasatahdissa lämpömittarin lukemien kanssa ja tilalle saapui harmaus sadepilvien ja syysvaatteiden hahmossa. Myönnän odottaneeni tätä hetkeä onnellisena siitä tiedosta, että nyt voin oikeasti käyttää villavaatteita näyttämättä kornilta hellevaatteisiin pukeutuneiden ihmisten rinnalla, mutta vähän jäi kyllä ikävä kesäisiä värisävyjä. Mutta ei se mitään, kyllä se kesä vielä pöllähtää ilmoille.

Viime viikonloppuna oli muuten yksi tän vuoden kohokohdista: Flohmarket! Ostin sieltä ihan sikana kaikkea varmaan suunnilleen 50e arvosta, kun en osaa oikein saada samanlaista nautintoa kauppashoppailusta eli rahaa oli jäänyt vähän sukanvarteen. Turhuuden esikuvina nostettakoot esille olkihattu, jota pääsen varmaan käyttämään vasta tulevana keväänä ja kaksi pientä vinyylilevyä, joissa oli kiva pinkin sävyinen kuviointi. Spottasin kaksi uutta kirpparia tulevalle viikonlopulle: meidän lähellä pidettävien Vihreiden ja sitten keskustassa sekä la että su järkättävä kaiketi kirkon organisoima kirpputori. Sormet syyhyää jo nyt!

Anteeksi, että oon superhuono kirjoittaa kirjeitä. Haluisin käydä ostamassa jotain kunnon kirjepaperia, mutta en oo vielä saanut aikaiseksi ostaa sitä. Kyllä mä vielä jossain välissä ryhdistäydyn ja huomaatte kortin kolahtavan postilaatikkoonne vielä joku päivä!

P.s. Ensimmäinen varma vieras saapuu lokakuun 21.-26. päivä tänne, parasta! Eilen illalla eksyilin ilman karttaa nähtävyydeltä toiselle, joten osaan kuljettaa Iiristä paikasta toiseen ilman varsinaista tietoa mistään. Oli semisti noloa kysyä Hofburgin kohdalla, että mitähän nämä hulpeat pytingit oikein on nimeltään.

P.p.s. Hajottaa mun kappalejako ja jäsentely.

Run Forrest run!

Snobeilu on täällä liian halpaa. Skumppa lähtee parilla eurolla ja vastapoimitut mehevät persikat yhdellä. Kyytipojaksi ihanaa suklaata alkaen 40 snt/100 g levy. Niine hyvineen voi lähteä sitten Tonavan rannalle tai puistoon istumaan ja leikkimään suomalaista porvaria. Aikaa tämän kaiken saamiseen kuluu parhaimmillaan 5min, jos menee kohdepaikan lähikauppaan ostoksille. Ajattelin vain mainita.

Viime viikko oli ensimmäinen arkiviikko täällä, sillä koulut alkoivat vihdoin ja viimein. Eka koulupäivä kesti 30 minuuttia, ja porukoille tarjoiltiin skumppaa takapihalla. Epuilla oli söpöt pahviset tai kankaiset isot töttöröt täynnä karkkia ja vanhemmat joutuivat kanneskelemaan niitä lapsostensa perässä. Btw eppujen koulureput kuulemma maksaa jopa 100 euroa, mikä on aivan järjetön summa koulurepusta. Toisaalta sitä reppua käytetään vähintään se kolme vuotta ja se on kaiketi toimiva, niin kai se antaa rahalle jotain vastinetta sitten myöhemmin. Toivon ainakin näin, ettei vanhemmat raada turhaan lapsosten koulureppujen tähden.

Kun heitän Noraa kouluun aamuisin niin osa vanhemmista, erityisesti niin sanotusti se kauniimpi osapuoli nimensä mukaisesti, panostaa vähän suuremmalla arsenaalilla aamu-ulkonäköönsä tuodessaan lapsia kouluun. Ekana päivänä kotelomekot olivat yksi suosituimmista vaatevalinnoista ja osa näytti hius- ja meikkitaiteilijan kynsiin joutuneilta, eikä myöhemmin ole meno muuttunut paljoakaan ensivaikutelmasta. Okei, osa varmasti on töissä jossain pankissa, jossa täytyy olla huoliteltu, mutta ei pankkiinkaan noin tarvitsisi laittautua. Pakko sanoa, että vähän turhan usein pistää silmään nämä Gucci-äidit avoauton ratissa kruisailemassa Döblingissä. Kontrasti on ihan kiva verraten suomalaisiin äiteihin, jotka tuulipukuisena armeijana kärrää lapsensa kouluun tukka solmussa ja takussa 10 vuotta vanhalla, mutta toimivalla Mazdalla.

Nora käy koulun jälkeen Hortissa, josta haen hänet aina joskus klo 15:30 jälkeen. Ekalla kerralla yksin mennessä sinne lapset oikeasti naureskeli mun ulkonäölle ja tuli vähän paha mieli (sen voimasta viime postaus olikin tehty), mutta heti seuraavana päivänä ne jäi kiehnäämään mun ympärille ja yritti kommunikoida mun kanssa saksaksi tai englanniksi. Kyllä ne mokomat vintiöt lopulta mun sydämen sulatti alkukankeuksien jälkeen. Nykyään mun uutuudenviehätys on sitten kadonnut.

Bussit rasittaa mua osittain erinomaisuudestaan huolimatta. Aina kun meen bussipysäkille, bussi luikahtaa mun nenän edestä tiehensä. Ite oon vaan niin cool, etten oikeastaan koskaan juokse bussien perässä, mutta junien perässä sit kyllä myönnän juoksevani. Menestyisin varmaan paremmin bussijuoksussa, mutta kun niitä kulkee niin usein ja junia taas harvemmin ja harvinaisuuksiahan ei haluaisi päästää karkuun. Rakastan kyl katsoa julkisen liikenteen perässä juoksentelevia ihmisiä, sillä kaikki hienostorouvista spurguihin ryntäilee rinta rinnan kohti julkisia kulkuvälineitä kaikkialla. Ite aina junien perään juostessani rupean lopulta naureskelemaan ääneen itselleni menettäen lopullisesti mahdollisuuteni saavuttaa jo laiturilta lähtenyt juna. Ihmiset kyllä aina symppaa juoksijoita, oon varmaan ainoa tästä ilmiöstä huvittuva täällä.

Viime viikolla olin joku päivä, muistaakseni torstaina Volksgartenissa Biber-nimisen lehden juhlissa, kutsun sain Heidin kautta hänen university buddyltaan, joka oli organisoimassa juhlia. Tähän väliin on pakko jälleen kerran korostaa, että hipster-look ei ole oikeasti yleistä täällä. Suomessa näkee perustason hipstereitä aina ja joka paikassa, mutta täällä päivän aikana kohdatut hipsterit voi laskea parhaimmillaan yhdellä kädellä. Muitakaan pukeutumistyylejä ei täällä näe. Poissaolollaan loistaa emot, punkkarit, rokkarit, hevarit, japsiernut ynnä muut. Hippejä näkee välillä, mutta ne vaikuttaa sitten jotenkin true hipeiltä verraten suomalaisiin hippihenkisiin tyyppeihin. Anyway Heidillä ja mulla on ollut tapana aina ilmoittaa toiselle, jos bongaa hipsterin, koska kummatkin meistä halutaan ahmia sitä näkyä sen kauniin hetken verran. Biber-partyissa tulin kyl ähkyyn tyylikkäistä ihmisistä ja hipstereistä, ihan liikaa makeaa kerralla. Livebändinä esiintyi jokin hullun messevä puhallinorkesteri, jonka seassa sai tanssia. Olin vaan kauhean tylsä, kun en jaksanut seurustella, tanssia enkä ylipäätään kauheasti aktivoitua siellä, vaan lopulta lähdin kotia nukkumaan.

Viikonloppuna Heidi löysi randomilla Karlsplatzilta random gay clubin, mikä oli DTM potenssiin 947847302 ja helevetin hyvällä musiikilla varustettu, voitte unohtaa kaikki Katy Perryn Kiss the girlit. Parasta siellä kuitenkin oli taas hipsterit, voi kun sitä lookkia on niin ikävä täällä välillä. Pitäisi varmaan käydä lookbookissa viiltelemässä tuskaani. Ai nii, siellä pyörähteli kanssa Soup&Skinin laulaja minikokoisella tanssiparketilla meitsin kanssa, perus. Lähin sieltäkin vetää joskus aiemmin pois, kun alkaa vähän rasittaa 24/7 kulkeminen ja häärääminen. Ehkä mä saan vähitellen raahattua itseni ulos noista sheikkausluolista kohti cooleja mestoja ja tasattua mun viikko-ohjelmaa vähitellen. Heidille ja mulle ollaan heruteltu kerrasta toiseen Flex-nimistä baaria meidän kyseltyä indie-/elektrotarjonnan perään, voisi tulevana viikonloppuna käydä tsekkaamassa se.

Englantia kyllästyttää puhua pitkän päälle, koska siihen alkaa kehittyä ne tietyt keskustelukaaret ja fraasit, jotka toistuvat henkilöistä ja tilanteista riippumatta. Suomen kielenkin taso tuntuu heikentyvän osin, välillä ei vaan saa mieleen oikeita sanoja sitten lainkaan, joskus sana tulee mieleen ruotsiksi, saksaksi tai englanniksi. Välillä on noloa lukea blogia ja päivityksiä jälkikäteen, kun lauserakennevirheet, epämääräiset muodot ym. erheet kirkuvat takaisin. En jaksa edes jäsennellä, vaan kaikki tulee tänne ajatuspuurona. Saksaa jaksan sössöttää yllättävän urheasti, vaikka oikeasti hävettää aina keskustelun jälkeen muistella, mitä tulikaan sanottua.

Perheessäni käy Frau Jelena siivoamassa ja hän on aivan ihana matami. Todella äänekäs ja puhelias tapaus ehkä siivoojaksi, mutta aivan järisyttävän upea persoona on kyseessä! Parasta Frau Jelenassa on se, että hänen kanssa täytyy vain vääntää saksaa, sillä hänen puheripulinsa vaatii vastavuoroisuutta. Jos jonkun niin Frau Jelenan ansiosta tulen oppimaan ja käyttämään saksaa edes kahdesti kuukaudessa ilman pakomahdollisuuksia.

Perheen kissa on kova saalistamaan hiiriä näemmä. Viime tai toissaviikolla Minsky toi elävän hiiren joskus yöllä Noran huoneeseen, josta kehkeytyi vuorokauden ajan kestänyt operaatio. Lopulta hiiri saatiin elävänä ulos talosta. Toinen sattumus oli toissayönä ja tarina päättyi surullisemmin. Pieni hiiri makasi aamulla olohuoneen lattialla keräten koko perheen sympatiat. Frau Jelena lopulta heitti hiiren ulos talosta. Onneksi mulla ja Minskyllä ei ole vielä niin läheiset välit, että se toisi mulle mitään yöpaloja tai yllätysvirikkeitä.

Ja jee, lopulta sain kirjeen Suomesta! Kiitti Maria, meitsi vastaa sulle tällä viikolla vielä takaisin. Oli kyl päivän piristys toi sun kirje, pakko ihkuttaa sua julkisesti, pus. Voisin yrittää itsekin olla jollain tasolla aloitteellinen kirjoittaja sinne Suomen suuntaan, oon kirjoittanut viimeksi kirjeen kolme viikkoa sitten enkä ole vieläkään postittanut sitä.

Ajattelin hankkia kertakäyttökameran tässä parempaa odotellessa Suomesta, isosisko lupasi antaa omansa turhana tänne. Saan sillä toteutettua filmikameraunelmia söpöys- ja epälaadukkuuspointseilla, mikäs sen parempaa.

Kadehdin teitä kans sikana pimeydestä ja kylmyydestä, täällä oli tänäänkin yli +30C parhaimmillaan, eli liikaa mulle. Joskus pienenä olin vielä kesäihmisiä, mutta nyt oon jo vannoutunut syysihminen.

Ja lopuksi vielä mun ilouutinen elolleni täällä: löysin viime viikolla Otavan taivaalta! Se teki minut iloiseksi.

Ensimmäinen kriisi

Ennemmin tai myöhemmin tän olisi voinut olettaakin iskevän, mutta eilen puun takaa alitajunnasta iski haikeus ja pieni kaipuu Suomeen. Täällä olen aina se outo ulkomaalainen, joka sönköttää saksaa ja puhuu auttavasti englantia. Pukeudun oudosti täkäläisellä mittapuulla ja olen oikeasti erilainen kuin suurin osa. Käy vähän psyykkeen päälle taistella oman itsensä ilmaisemisen puolesta vieraan kulttuurin paineen alla. Mulla menee hyvin ja rakastan olla täällä, mutta kaipaan sitä fiilistä, kun tuntee itsensä normaaliksi ilman ehtoja. Olisi ihanaa olla kuin kuka tahansa wieniläinen tai itävaltalainen, mutta nyt oon vaan se lyhythiuksinen ja oudosti pukeutuva ulkomaalainen, joka on kotoisin jostain jääkarhulandiasta.

Esimerkiksi tänään, kun hain Noraa Hortista mikä on eräänlainen iltapäivähoito, random poika pysäytti tyttöni ja kuiskaili sille naureskellen samalla kattoen mua. Myöhemmin Nora kertoi, että poika naureskeli mun vaatteille ja kysyi Noralta, et miksi oon tällainen. Omasta mielestäni olin pukeutunut oikeasti tyylikkäästi ja lähdin kotoa hyvillä mielin vielä 15 minuuttia aikaisemmin, mutta kun lapsilauma katsoi mua epäuskoisena ja huvittuneena, niin alkoi oma uskottavuus ja itsevarmuus tahtomatta karista hiljalleen pois. Siinä kun ei voi edes näpäyttää takaisin tai edes vastata ylipäätään mitään, koska en osaa puhua saksaa. Siinä pitää sitten vain toljottaa takaisin ja ottaa vastaan kaikki ilman mahdollisuutta pitää puolustuksen puheenvuoroa.

Kaupungilla kun kuljen, niin yleensä jengi kattoo mua vähän hämmentyen ja välillä jopa nenän varttaan pitkin semisti alentavasti. Lyhyitä hiuksia ihmettelee varsinkin lapset ja ne voivottelee ääneen, että olisit pitänyt ne pitkät hiukset. Ei se mitään, ne on lapsia ja näin, mutta niiden kautta huomaa kulttuurierot helposti. Täällä naiset on naisellisia, niillä on pitkät hiukset ja ne pukeutuu kuin Audi-miehen unelma. Ihmiset sukupuolesta riippumatta tsiigaa mua miettien, et mikähän tuolta tulee vastaan. Meitsi on naisellisuutta ajoittain välttelevä ja henkistä naiseutta vihaava flikka, mikä sotii täkäläistä naisen mallia vastaan. Tunnen olevani täällä oikeasti erilainen, suorastaan ernu. Jotenkin tosi vaikeaa välillä määritellä itseään tai löytää omaa rooliaan, kun mallia sellaiseen ei tunnu valmiina täältä löytyvän.

Suomessa oon tuntenut itteni aina jollain tapaa joukkoon kuuluvaksi. Mulla on paljon kavereita, jotka ehdoitta pitää musta ja hengaa mun kanssa. Siellä oon ollut vaan niin kuin kuka tahansa, ehkä ajoittain semisti random hyyppä, mutten mitenkään överisti. Mun tyyli ei ollut sen ihmeellisempi suomalaisten silmissä, en ollut epänormaali vaan jopa ihan kiinnostava ihminen joidenkin mielestä. Uusia hiuksia kehuttiin kaveripiirissä ja randomitki pysäytti ja kehaisi, eikä mun tyyliä ole kritisoitu ikinä tällä mittakaavalla, mitä täällä oon nyt joutunut kokemaan. Se on välillä vaan niin helkkarin vaikeaa yrittää pitää ittestään kiinni, kun tukea saa niin vähän. Pari kertaa oon taipunut paineen alla ja yrittänyt olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Sen seurauksena oon sitten kärsien saanut tuntea oloni epämukavaksi mulle epänormaalissa vaatetuksessa ja onneksi joutunut hylkäämään tuon surkean suunnitelman.

Ikävä on kasvanut myös ystäviä kohtaan. Täällä on aivan ihania ihmisiä ja uusia ystävyyden alkuja että ei siinä mitään, mutta on se eri asia hengailla niiden ihmisten kanssa, jotka tuntee sut monen vuoden takaa. Suomalaistaustaisten ihmisten kanssa on ihana hengata, kun ei ole kulttuurieroa ja ollaan normaaleja kaikki. Uusille tuttavuuksille kuitenkin puuduttaa vähitellen selittää aina samat virret (moi oon Iisa Suomesta oon au pair ja oon täällä vuoden ajan asun Döblingissä joo 19. kaupunginosassa ja rakastan Wieniä kukas sinä olet ja mitäs teet how cool hahahahahahaaa seriously hehehe meen kotiin oli tosi kiva tavata see ya). Vanhoille ystäville voisi vain soittaa ja mennä Alban rannalle vaikka istumaan tai pyöräilemään spontaanisti kohti huitsin Nevadaa ilman sen kummempia päämääriä tai selittelyitä. Pääisi nollaamaan aivot ja voisi käyttäytyä kuin aivoton apina ilman leimaantumisen pelkoa.

Onneksi oon Itävallassa, mikä on superlähellä Suomea, että voin just lentää sinne jouluksi ja tännekin pääsee helposti vierailemaan, jos tahtoa ja rahaa löytyy tarpeeksi. Toivon todella, että edes muutama tulisi käymään täällä. Imisin teidät tyhjiin kaikesta suomalaisuudesta ja nauttisin sydämeni kyllyydestä normaaliuudesta.

Ajantaju katosi, mutta aamuyöllä olen kuitenkin viimeistään kotona

Oon ollut täällä nytten parisen viikkoa, mutta tarkkaa aikaa en enää muista. Vähitellen tuntuu, että olisin ollut täällä jo kauemmin, sillä oon vain yhä enemmän ja enemmän sinut tämän kanssa. Viime viikolla näin tosin unta Suomesta ja teikäläisistä ja kirpaisi vähän tajuta aamuneljältä herätessäni unen vaivaamana, etten olekaan enää Suomessa tutuissa piireissä. Muuten en ole ikävöinyt takaisin enkä ole edes oikeastaan ehtinyt enkä muistanut ajatella Suomea paljoa, sillä täällä on tapahtunut vaan niin paljon kaikkea.

Päivisin vietän aikaa Noran, Lauran ja Ässän kanssa yleensä. Olemme käyneet puistoissa leikkimässä, uimassa, Hop Lop -tyyppisessä sisäleikkipuistossa ja Praterissa eli huvipuistossa. Työaikani loppuu siinä klo 18-19 välillä, jolloin saan tehdä mitä haluan. Käytännössä kuitenkin mulla ei ole olemassa sinällään työaikaa, koska kuitenkin syömme yhdessä ja asumme saman katon alla, joten olen enemminkin palkattu perheenjäsen. Silitän vaatteita, siivoan keittiötä, pistän joskus ruokaa, leikin Noran kanssa ja huolehdin hänestä ja teen ylipäätään samanlaisia kotitöitä, mitä tein kotonakin (silloin kun huvitti/oli pakko). Esimerkiksi eilen illalla pelleiltiin Noran kanssa huijausjutuilla, harjoiteltiin hyppypotkuja ja säikyteltiin toisiamme. 

Lähes joka ilta olen lähtenyt kaupungille muiden suomalaisten au pairien kanssa ja tullut joko viimeisillä metroilla tai yöbussilla takaisin kotia. Illat on aina päässyt vähän venähtämään suunnitellusta, mutta välillä oon malttanut nukkuakin. Wienin yöelämä on vaan aina tosi mielenkiintoista ja aina välillä tulee törmättyä siisteihin tyyppeihin, joiden kanssa voi vaikka vaihtaa jopa puhelinnumeroita.

Yks tai itse asiassa useampi siisti juttu tapahtu itse asiassa toissapäivänä ja eilen. Oltiin minä, Laura ja Ilona MuseumsQuarterilla istuskelemassa ja päätettiin skipata vikat metrot kotia ja venata aamumetroa, sillä silloin emme vielä tieneet meille vievän yöbussin reittejä eikä aikatauluja. Istuttiin ja laulettiin kovaan ääneen Ultra Brata ja Scandinavian Music Groupia, kunnes yks paikallinen tyttö tuli siihen viereen ja kertoi, että laulettiin just sen lempibiisi. Se oli kotoisin Wienistä, mutta oli työskennellyt Turussa sairaanhoitajana tai vastaavissa tehtävissä. Se kans tykkäs kuulemma PMMP:stä ja oli kyl tosi miellyttävä tyyppi ja taas vaihdettiin puhelinnumeroita sen kanssa ja luvattiin olla kuulolla.

Myöhemmin sitten tytöt halusi lähteä baariin, mutta itse en jaksanut eikä iso villapaitanikaan oikein ollut tanssimiseen soveltuva. Siinä vieressä oli random porukkaa heittelemässä frisbeetä ja päätin jäädä sitten mielummin heidän kanssaan MQ:lle ja tytöt läksi sitten baariin. Siinä frisbeejengissä oli muuten ihan hullun taitavia heittäjiä, esim pari jätkää osas heittää sen frisbeen maan kautta silleen, että se kimposi uudestaan ylös suoraan vastaanottajalle. Oli semisti noob olo niiden kanssa varsinkin sillä hetkellä, kun heitin niiden frisbeen sellaisen ison keltaisen pömpelin alle. Se oli lentänyt oikein syvälle pömpelin alle, ettei sitä saanut mitenkään kurottelemalla ja suuaukko oli ehkä max. 40cm korkea, varmaan vähemmän.  Jengi vähän naureskeli asialle eikä kukaan onneksi ei suuttunut mulle siitä. Jotkut kävi hakemassa sitten erään pienikokoisen tytön paikalle, joka joutui ryömimällä hakemaan frisbeen pömpelin alta ja onneksi sai sen sieltä myös. Kiittelin sitä siinä sitten vuolaasti ja juteltiin niitä näitä muutenkin. Hullun siistii jengii vaan, olin tosi iloinen jäätyäni MQ:lle. Lopulta jengi alkoi hajaantua ja pari tyyppiä vei mut tyttöjen luokse baarin eteen. Hullun hyvällä tuurilla tytöt kans sattui istumaan just meidän yöbussin pysäkillä ja päästiin siitä sitten suoraan kotia pienen odottelun jälkeen. 

Eilen sitten Heidi muutti tänne Wieniin ja hengattiin about koko päivä sitten. Illalla lähdettiin ulos pyörähtämään Schwedenplatzilla, Bermudan kolmiossa, Stephansplatzilla ja myös MuseumsQuarterilla. Oltiin jo lähdössä MQ:lta kotia, kun Heidi halusi käydä pyörähtää baarin kautta tai ainakin tsekata sisätilat. Mentiin sit sisälle ja ite olin vaan lähtövalmiina ja yritin saada Heidiäkin lähtemään kotia, kun se eilinen ryömijätyttö tunnisti mut mun olkihatusta ja tuli siihen tökkimään ja moikkaamaan. Eka en edes tunnistanut sitä, vaan tyydyin tuijottamaan sitä tosi epäilevästi. Sit siinä vielä esiteltiin kaikki toisemme uudestaan, kun ei muistettu eiliseltä toistemme nimiä. Sit tää tyttö kertoi työskentelevänsä kyseisessä mestassa (se on kai lastenteatteri päivisin ja kaiketi baari iltaisin, en oikeasti kyl yhtään tiedä) ja niillä oli siellä tänään näyttelijöiden omat bileet, johon saisimme osallistua. Sit jäätiin sinne Heidin kanssa reivaamaan ja tutustumaan jengiin. Oli kyllä vähän randomia mennä sinne, mut ei se mitään, sillä jengi oli vaan hullun kivaa ja meininki oli tosi hyvä. 

Yöllä sitten mun oli pakko lähteä vähitellen jo kotia, koska mulla oli huomenna kuitenkin ns. työpäivä. Ne neuvo sitten meille tien Shottentorille, josta lähti Heidin yöbussi ja onneksi kans myös mun. Oli kyl kauhea säätö alkuun löytää Heidin pysäkkiä, mutta onneksi on AnachB.at eli paikallinen reittiopas.

Julkinen liikenne toimii täällä aivan hävyttömän hyvin, bussi on ollut kerran vain niinkin paljon kuin viisi minuuttia myöhässä, muuten ne kulkee +/-1min aikataulusta maksimissaan. Mun bussirakkaus on vaan leimahtanut uusiin sfääreihin täällä, sillä kaikissa busseissa on jopa se valotaulu, josta näkee seuraavan pysäkin nimen + niiden kanssa on aina vielä suulliset kuulutukset! Semisti vaikeempaa enää kauheasti mössiä bussien kanssa, kun on noin paljon helpotettu paikkojen löytämistä.

Mun täytyy omistaa vielä kappale wieniläisille. Jengi on oikeesti vaan aivan mieletöntä, on vaan niin helppoa mennä ja jutella randomeille, sillä ne on ihan messissä vaan itekin. Siis niin ystävällistä porukkaa, etten edes tajua. Jos Suomessa mun luo tulisi joku ulkomaalainen random, joka yrittäis löyttäytyä mun seuraan, sen kohtalona olisi mitä luultavimmin tulla karistetuksi kannoilta. Asenteet kyl vähän muuttuu täällä ollessa, mikä on vaan hyvä ainakin tuon asian suhteen. 

Pakko kyl tähän väliin kans todeta jotain ihmisten ulkonäöstä. Ihmiset on keskimäärin jännän näköisiä täällä, sillä niillä on piirteitä sekä pohjois-, etelä-, länsi- että itäeurooppalaisista. Pohjoiseurooppalaiset siniset silmät ei ole mitään multiharvinaisuuksia, mutta tummat piirteet muuten ovat tosi vahvoja eteläeurooppalaiseen tapaan. Länsieurooppalaisuus on ruumiinrakeenteessa, mutta kasvonpiirteet on osin itäeurooppalaisia sitten kuitenkin. Naiset on kadehdittavan kauniita täällä kurveineen ja pitkine jalkoineen (aivan käsittämätöntä, miten superpulliaiseksi voikaan tuntea ittensä niiden rinnalla), mutta miehet ei herätä ainakaan mun huomiota. Ne on vähän liian tummia ja kovapiirteisiä mun makuun, mulle on tullut jopa semisti ikävä vaaleita skandinaaveja, joita ihailla. 

Kamalaa, miten paljon unohtaa kaikkia juttuja, joita haluisin teille kertoa ja tänne kirjoittaa. Ostin pienen vihon, jonne oon nyt koonnut asioita joista kirjoittaa. Harmi vaan, ettei kaikki mun muistiinpanot edes herätä mitään muistikuvia välttämättä, pitäisi kirjoittaa muistiinpanot yksityiskohtaisemmin ylös.

PS. Täällä on aivan järjettömän ihania leipomotuotteita, paisun kuin pullataikina täällä rasvaisten ruokien luvatussa maassa.