Lol. Mä lähdin tänne Itävaltaan niin polleana ja itsevarmana kuin vain ihminen pystyy. Jengille totesin, ettei oo mikään ongelma asua ulkomailla, se on niin lyhyt aika ja tulee olemaan vain upea ja kasvattava kokemus, jolla mä tarkoitin pientä huviretkeä ja en miettinyt asiaa oikeastaan edes sen tarkemmin. En uskonut kokevani mitään kulttuurishokkia, Itävaltahan on niin suomalaistyyppinen ja minä olen vahva ja upea ihminen, kein Problem! Tajuamattani oon kuitenkin elänyt kulttuurishokkia alusta alkaen. Ensin on honeymoon, kaikki on niin ihkua, uutta ja jännää, iih! Kyselee jatkuvasti asioista, kaikki on niin kiinnostavaa ja joka välissä huokaisee ihastuksesta. Nyt mulla on kaiketi väistymässä tämä toinen vaihe eli masennus.
Mä en ole koskaan ollut masentunut, oon osannut kääntää aina päässäni asiat parhain päin. En oo ymmärtänyt masennuksen mekanismia enkä ole tajunnut mun lähimmäisiä, joilla on ollut tai joilla on masennusta tai vastaavaa. Oon pitänyt itseäni pöyhkeästi masennuksen yläpuolella ja lopulta jopa tulin siihen lopputulokseen, etten voisi ikinä masentua. Siispä en edes kauhean nopsaa tunnistanut niitä hälyttäviä merkkejä, jotka vähitellen täytti mun arjen. Mua ei kiinnostanut mikään, aina vitutti, olin aina väsynyt ja nukuin tai vähintään lagasin käsittämättömän paljon, söin valtavasti vaan jotain kakkaa, mitä sainkin käsieni ulottuville, kuljin yksikseni, en jaksanut lähteä muiden mukaan, en ois millään jaksanut tehdä edes mun kevyttä duunia täällä, en muistanut paljoa mitä olin tehnyt edes aikaisempana päivänä puhumattakaan viikon takaisesta ajasta, kaipasin jatkuvasti kotia tuttuihin kuvioihin ja ympyröihin ja alati vertasin Itävaltaa Suomeen ja niin edelleen. Tota settii kesti mulla varmaan viimeisen kuukauden ajan, sen huomaa aika kätevästi siitä, etten jaksanut edes kirjoittaa blogimerkintöjä, ennen kuin pakotin itseni kirjoittamaan edes jotain marraskuusta. Mulla oli asiat vaan liian hyvin lähtiessäni tänne, koska for real, mikä helvetinmoinen työ on hankkia elämä. Get a life, vittu.
Vähitellen noiden oireiden ja ajatuksien lisääntyessä ajattelin oikeasti tulevani vaan hulluksi. Koko ajan tuntui jonkin olevan pahasti vinksallaan. Miten pelottavaa se oikeasti on, kun miettii, et mikä vittu mua vaivaa. Se on vaan niin paha noidankehä, se ruokkii itseään niin helposti. Jossain vaiheessa olin jo ihan omissa syövereissä, mutta pidin vain suhteellisen tyylikkäästi kulisseja yllä ja olin puoliksi messissä. Oikeasti mikään ei kiinnostanut eikä innostanut ja saatoin vaan istua kotona lattialla ja miettiä, et kuka minä olen.
Lopulta sit aloin hahmottamaan, että oikeasti nää on ihan tavallisia oireita orastavalle masennukselle. Hämmennyin siitä entisestään ja etsin väärät syyt mun tunteille. Sit pyöriskelin infernaalisessa tuskassani muka ah niin yksin ja koin olevani niin erilainen ja ainutlaatuinen kaikkiin verrattuna että lollotilol mitä paskaa näin jälkikäteen ajateltuna. Jossain välissä keksin itselleni kaamosmasennuksen, vaikka en ole koskaan kärsinyt ja tuskin tulenkaan kärsimään siitä, sillä rakastan pimeyttä. Mun lempivuodenaika on syksy juuri pimenevien iltojen takia ja ensilumi kaikessa ihanuudessaan ärsyttää, koska silloin tulee valoisampaa. Anw sit diagnosoin itselleni tämän kaamosmasennuksen ja homma alkoi vähän löytää jo tasapainoa. Kuitenkin jotain vaan kolkutteli takaraivossa ja asiat, joita mietin ei millään voinut olla vain kaamosmasennusta.
Noh, sitten avauduin joku ilta Heidille ja hänpä totesi, että sulla taitaa olla se toinen vaihe kulttuurishokista nyt menossa. Honeymoon on ohi ja kylmä arki alkaa, kohtaa vitutus ja masennus. Mun onnellisuuskäyrä näin protutermistöä käyttäen on ollut vuosien ajan pelkkää nousua, tuskin edes mitään tasaantumisvaiheita ollut näköpiirissä. Noh, se olikin näemmä nyt sitten kupla, joka sit räjäytti kaiken mun käsiin. Ulkomaille muuttaminen tarkoittaa kaiken näkyvän paperiduunin ja materian siirtämisen paikasta toiseen lisäksi sitä, et sun pitää oikeasti myös rakentaa uusi elämä. Ei tää mun nykyinen elämä ole samanlaista kuin ns. vanha, mutta sen rakentaminen vie niin paljon voimia. Kaveripiiri on uusi, jossa on uudet ihmiset, jotka eivät muistuta niin paljoa sitä tavallista mallia, jolla on ennen rakennettu ja hankittu ihmissuhteensa. Ei se mitään, ei sen pidäkään olla ja voin sanoa epäsuomalaisesti että mä rakastan näitä läheisiä ihmisiä täällä, ne on mulle korvaamaton apu tän selviämisen kanssa. Kuitenkin säännöt on erilaiset ja kaikki on erilaista, ei tää muistuta mun vanhaa elämää.
Karkasi langat jo käsistä, mitähän mä oon edes kirjoitellut. Tsekkaampa kännykän muistiinpanoja. Aivan! Musta on tullut täällä ollessa epävarmempi, epäitsenäisempi ja oon riippuvaisempi muista ihmisistä kuin ikinä ennen. Mitä? Ennen oon ollut aina se sluibailijaseikkailija, jolle ei ikinä tuottanut vaikeuksia sanoa jäähyväisiä ja rakastin liikkumista ja uusia kokemuksia. Koko ajan piti olla liikkeessä ja jotain virikettä, kaksikin päivää kotona neljän seinän sisällä sai meitsin höyryymään. Mulla oli laaja kaveripiiri monesta eri porukasta ja vaihdoin jengejä kuin sukkia. Se oli se millä mä elin, mä tarvitsen vaihtelua ollakseni onnellinen. Mä nautin siitä, koska tein sen rakkaudesta mun kavereita kohtaan. Vittuunnun herkästi, jos joudun olemaan liian kauan putkeen samojen ihmisten kanssa, joten kaikille parempi jos meitsi pysyy liikkeessä.
Täällä onkin tullut sitten uudet seinät vastaan. Kaveriporukka on järjettömän rajallinen verraten siihen, mihin olen tottunut. Se saa minut onnettomaksi. Elämän hankkiminen ei käy ihan käden käänteessä, mutta tämä on turhankin hidasta minun kannaltani. Veikkaan, että jämähtäminen on yksi pääsyistä, miksi olen kokenut niin vahvaa kulttuurishokkimasennusta nyt viimeisten viikkojen aikana. Tiedän, että kuulostaa oudolta jämähtää ulkomailla asuessa, täällähän on kaikkea uutta koko ajan kaikkialla. No joo, niin on, mutkun siitä tulee sitten sitä arkea. Ja sitä pysyvää osiota mun elämässä on niin helvetin pieni pala tästä kaikesta, ja yleensä sen sisällä olen ollut se sluibailija. Seikkailuluonnetta mulla nyt on aina ollut, mutta kuka oikeasti jaksaa seikkailla 12 kuukautta putkeen 24 tuntia päivässä?
Sitten kanssa tää ikävän tunne on ollut todella hämmentävää. Mulla on ollut harvoin ikävä mun elämän aikana noin suhteessa jonkinlaiseen yleistasoon. Skidistä saakka oon tykänny kulkea ja reissata, koti-ikävää en oo ikinä potenut. Paitsi nyt. 19-vuotias kokee ensimmäistä kertaa koti-ikävää, yeah. Vituttaa, kun pitää olla nyt niin nöyränä vaan, tekisi mieli yrittää taistellen olla se ylpeä oma itsensä, mutta ei auta, pakko taipua ja tunnustaa. Taisteleminenkin on uuvuttanut mua valtaisassa mitassa, jotenkin koko ajan pakko pitää lippua korkealla ja näyttää tälle Itävallalle, et kuka mä oon. Ihan kuin Itävaltaa sellainen liikuttaisi, olen kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan, ihan yhtä turhaa.
Typerin juttu, minkä pystyin tekemään oli märehtiä tätä yksin turhan monta viikkoa. Heti kun avauduin kavereille ja ilmaisin fiilikseni, jengi osasi auttaa ja olotilakin parani. Ja osattiin mahdolliseksi vaikuttajaksi nimetä tämä kulttuurishokki-niminen mörkö. Mööö. Tällä hetkellä se on kuitenkin jo taaksejäävää aikaa, eli lähennyn hyväksymistä ja vähittäistä sopeutumista. Siihen liittyy myös epävarmuus tulevasta, en nyt enää oikeastaan osaakaan sanoa, palaanko Suomeen takaisin tämän vuoden jälkeen. Vielä kuukausi sitten toitotin rummun pärinän saattelemana fantastista paluutani Suomeen heti, kun duuni loppuu. Nyt olo on vain vähän hämmentynyt, ei mitään hajua tulevaisuudesta.
Musta tuntuu, että viimeinen kuukausi oli yksi hankalimmista, mitä tulen kokemaan täällä. Luultavasti olotila alkaa vähitellen paranemaan, en ainakaan halua uudestaan joutua lollottelemaan itselleni. Yritin oikolukea ja korjata tätä postausta, mutta antaa olla aivopieru. Sitä se mun marraskuukin oli.
Älkää oikeasti huolestuko nyt mun puolesta tän perusteella, tää on oikeasti aivan tavallista kulttuurikriiseilyä, joka toteutuu jokaisen kohdalla enemmän tai vähemmän tällä tavalla. Tiedostan nyt taustatekijän fiiliksiini ja osaan käsitella asian pois päiväjärjestyksestä samalla suunnaten katseeni kohti tulevaa. Yo, olen puhunut.
