Ajattelin rajoittaa tanssipainotteisia iltoja maksimissaan kahteen kertaan per viikko ja muuten mennä istuskelemaan niihin ihastuttaviin pieniin kahviloihin, joiden rauhaa ja seesteisyyttä pääsen sitten järkyttämään ulvovalla naurullani. Voin kertoa, että kerran tultiin ihan henkilökunnan toimesta pyytämään olemaan vähän hiljempaa, kun olin juuri saanut nauruslaagin asiasta jota en enää muista. Tuli nöyrä olo, enkä ole siellä sen jälkeen käynyt. Tosin syynä paikan välttelemiseen saattaa olla myös se, että ilmoituksen jälkeen päätimme kavereiden kanssa vaihtaa vakavempiin aiheisiin ja kymmenen minuuttia myöhemmin nyyhkimme ja halailimme toisiamme ja sitten taas ulvottiin kuin hyeenat. Joo eli ei enää siis sinne, sillä en halua tietää sainko sieltä elämäni ensimmäisen porttikiellon.
Nyt oon kierrellyt vähän kunnianhimoisemmin baareja ja tapahtumia yrittäen löytää niitä omia paikkoja. Turhan usein olen kuitenkin päätynyt kellareihin, jossa jengi on suhteettoman aineissaan. Pakko myös osin tähän asiaan liittyen todeta, että oikeasti kiittäkää suomalaisten baarien tupakkakoppeja, ilman niitä lemuaisitte päästä varpaisiin kuin skunkit riippumatta siitä, poltatteko vaiko ette. Suhteellisen harvoissa klubeissa täällä on edes jaettu tiloja savuttomiin ja savullisiin, yleensä ne ovat vain kokonaan savullisia. Ja tosiaan jos sauhuttelu on sallittu jossain, niin siellä sitten sauhutellaankin sitä sun tätä. Se on sitten kiva, kun rintsikatkin haisevat niin, että tietämättömämpi luulisi niiden lilluneen vuoden paskavedessä. Hävettää kulkea aamubussilla kotia ja ällöttää haistella aamulla huoneilmaa vaatteista puhumattakaan.
Pienen ja tuntemattoman kieliryhmän edustajana on tottunut tietynlaiseen vapauteen ilmaista itseään luottaen siihen, ettei ei toivotut kuulijat ymmärrä kuitenkaan yhtikäs mitään paitsi ne kansainväliset sanat. Mulle on tullut jonkinlainen vahva pyrkimys puhua täällä julkisilla paikoilla niin, ettei kukaan saisi napattua yhtäkään sanaa. Yleisesti ottaen tuo tavoite on vähän typerä, hivenen lapsekas ja ei siihen olis yleensä edes syytä, mutta jostain syystä haluan säilyttää sen täydellisen siansaksan verhon, joka laskeutuu suomen kielen hahmossa ylleni. Välillä suomi on enemmän kuin useful kieli esimerkiksi kun pohtii julkisella paikalla ääneen yksityisasioita tai kun pitää päästä eroon joistain ihmisistä. Herran isä miten kiitollinen olenkaan nytten tälle nurkkakuntaiselle ja piskuiselle kieliryhmälle, vaikka sitä kuinka kirosinkin vielä muutama vuosi sitten puurtaessani vieraiden kielien kanssa.
Oon nyt opiskellut aina välillä muutaman tunnin putkeen saksan kielioppia. Musta vaan tuntuu, että mun päässä on rajallinen kielikapasiteetti, sillä sitä mukaa kuin opin saksaa niin unohdan englantia ruotsista nyt puhumattakaan. Lopputuloksena on se, että opin pikkuisen saksaa, mutta tasoni suorastaan syöksyy holtittomalla vauhdilla muiden kielien osalta, myös suomen. Välillä en muista jotain yksinkertaisia sanoja, esimerkkinä vaikka sana kattila saattaa olla aivan ylivoimainen muistettavaksi tai vaikka kengännauhat. Nykyään en oikeastaan pysty puhumaan ihan vapautuneesti mitä sylki suuhun tuo, vaan joudun keksimään vähintäänkin synonyymin jo unohtuneelle sanalle. En muista, olenko kertonut täällä yhdestä idiomisekaannuksestani, mutta ainakin suullisesti sitä ehdin kertoa aika monille. Anw kerran lompakossa ei ollut rahaa ja mun piti päästä pankkiautomaatille. Pohdin sitten siinä sanoisinko kavereilleni minulla olevan matti kukkarossa vai minun olevan tyhjätasku. Fiksuna likkana teinkin sitten kompromissin ja totesin minulla olevan taskumatti.
Tänään tsekkaan, miten tuo suussasulava omenastruudeli kääriytyy ammattimiehen käsissä uuniin ja lautaselle syötäväksi. Haluaisin Suomeen palattuani hallita edes muutaman peri-itävaltalaisen reseptin, joilla voin sitten aiheuttaa ihastusta ja hämmennystä kanssaruokailijoissa. Frittatensuppe on keitto, jonka pääaines on suolainen lettu. Joo, siis ihan oikeasti, ja se on ihan hyvää kanssa. Niiden lettusuikaleiden lisäksi siellä keitossa voi olla vaikka jotain salottisipulia tai vastaavaa, mutta tuollaiset randomit lihaliemipohjaiset keitot on tosi yleisiä täällä. Ylipäätään ruoat, joissa on miljoona valmistusvaihetta, ovat sitä itävaltalaista keittiötä. Kun Suomessa tehdään ruokaa, niin se tehdään suhteellisen yksinkertaisesti tai ainakin ilman ylimääräisiä kommervenkkejä. Täällä rakastetaan nimenomaan kommervenkkejä ja mitä enemmän niitä joutuu tekemään saadakseen jonkun ruoan valmiiksi, sitä riemastuttavampaa se on. Esimerkkinä perunoita ei koskaan tuoda vain keitettynä pöytään, vähintään pitäisi kuoret olla valmiiksi kuorittuja, mutta silti mokomaa otusta katsottaisiin jopa kauhistuneina. Peruna pitää keittämisen jälkeen paistaa pannulla tai siitä pitää tehdä perunasalaatti. Perunamuussikin voisi olla ihan ok, mutta en sellaisia ole kuitenkaan täällä nähnyt muutan kuin Ikeassa. Voisin tehdä noista ruoista joskus ihan oman postauksen, mutta yleisesti ottaen ruoanlaitto itävaltalaisittain on tietyiltä piirteiltään kaukana yksinkertaisuudesta. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi tuo ihanainen omenastruudeli on helppo herkku.
Opiskelemaankin pitäisi sitten lähteä tässä joskus, niin mulle on ainakin sanottu. Erityispedagogiikan kokeisiin nyt ainakin menen, jonka lisäksi valikoin tässä toista panostuskohdetta. Sosiaalipsykologia ja -työ voisivat olla myös sitä jotain, kuten myös viestintätieteet ja valtiotiede noin yleisesti, mutta taivun ehkä kuitenkin tälle sossulinjalle. Pitää vielä vähän hutkia ja tutkia, josko pinnan alta vielä jotain löytyisi.
