Ensimmäinen kriisi

Ennemmin tai myöhemmin tän olisi voinut olettaakin iskevän, mutta eilen puun takaa alitajunnasta iski haikeus ja pieni kaipuu Suomeen. Täällä olen aina se outo ulkomaalainen, joka sönköttää saksaa ja puhuu auttavasti englantia. Pukeudun oudosti täkäläisellä mittapuulla ja olen oikeasti erilainen kuin suurin osa. Käy vähän psyykkeen päälle taistella oman itsensä ilmaisemisen puolesta vieraan kulttuurin paineen alla. Mulla menee hyvin ja rakastan olla täällä, mutta kaipaan sitä fiilistä, kun tuntee itsensä normaaliksi ilman ehtoja. Olisi ihanaa olla kuin kuka tahansa wieniläinen tai itävaltalainen, mutta nyt oon vaan se lyhythiuksinen ja oudosti pukeutuva ulkomaalainen, joka on kotoisin jostain jääkarhulandiasta.

Esimerkiksi tänään, kun hain Noraa Hortista mikä on eräänlainen iltapäivähoito, random poika pysäytti tyttöni ja kuiskaili sille naureskellen samalla kattoen mua. Myöhemmin Nora kertoi, että poika naureskeli mun vaatteille ja kysyi Noralta, et miksi oon tällainen. Omasta mielestäni olin pukeutunut oikeasti tyylikkäästi ja lähdin kotoa hyvillä mielin vielä 15 minuuttia aikaisemmin, mutta kun lapsilauma katsoi mua epäuskoisena ja huvittuneena, niin alkoi oma uskottavuus ja itsevarmuus tahtomatta karista hiljalleen pois. Siinä kun ei voi edes näpäyttää takaisin tai edes vastata ylipäätään mitään, koska en osaa puhua saksaa. Siinä pitää sitten vain toljottaa takaisin ja ottaa vastaan kaikki ilman mahdollisuutta pitää puolustuksen puheenvuoroa.

Kaupungilla kun kuljen, niin yleensä jengi kattoo mua vähän hämmentyen ja välillä jopa nenän varttaan pitkin semisti alentavasti. Lyhyitä hiuksia ihmettelee varsinkin lapset ja ne voivottelee ääneen, että olisit pitänyt ne pitkät hiukset. Ei se mitään, ne on lapsia ja näin, mutta niiden kautta huomaa kulttuurierot helposti. Täällä naiset on naisellisia, niillä on pitkät hiukset ja ne pukeutuu kuin Audi-miehen unelma. Ihmiset sukupuolesta riippumatta tsiigaa mua miettien, et mikähän tuolta tulee vastaan. Meitsi on naisellisuutta ajoittain välttelevä ja henkistä naiseutta vihaava flikka, mikä sotii täkäläistä naisen mallia vastaan. Tunnen olevani täällä oikeasti erilainen, suorastaan ernu. Jotenkin tosi vaikeaa välillä määritellä itseään tai löytää omaa rooliaan, kun mallia sellaiseen ei tunnu valmiina täältä löytyvän.

Suomessa oon tuntenut itteni aina jollain tapaa joukkoon kuuluvaksi. Mulla on paljon kavereita, jotka ehdoitta pitää musta ja hengaa mun kanssa. Siellä oon ollut vaan niin kuin kuka tahansa, ehkä ajoittain semisti random hyyppä, mutten mitenkään överisti. Mun tyyli ei ollut sen ihmeellisempi suomalaisten silmissä, en ollut epänormaali vaan jopa ihan kiinnostava ihminen joidenkin mielestä. Uusia hiuksia kehuttiin kaveripiirissä ja randomitki pysäytti ja kehaisi, eikä mun tyyliä ole kritisoitu ikinä tällä mittakaavalla, mitä täällä oon nyt joutunut kokemaan. Se on välillä vaan niin helkkarin vaikeaa yrittää pitää ittestään kiinni, kun tukea saa niin vähän. Pari kertaa oon taipunut paineen alla ja yrittänyt olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Sen seurauksena oon sitten kärsien saanut tuntea oloni epämukavaksi mulle epänormaalissa vaatetuksessa ja onneksi joutunut hylkäämään tuon surkean suunnitelman.

Ikävä on kasvanut myös ystäviä kohtaan. Täällä on aivan ihania ihmisiä ja uusia ystävyyden alkuja että ei siinä mitään, mutta on se eri asia hengailla niiden ihmisten kanssa, jotka tuntee sut monen vuoden takaa. Suomalaistaustaisten ihmisten kanssa on ihana hengata, kun ei ole kulttuurieroa ja ollaan normaaleja kaikki. Uusille tuttavuuksille kuitenkin puuduttaa vähitellen selittää aina samat virret (moi oon Iisa Suomesta oon au pair ja oon täällä vuoden ajan asun Döblingissä joo 19. kaupunginosassa ja rakastan Wieniä kukas sinä olet ja mitäs teet how cool hahahahahahaaa seriously hehehe meen kotiin oli tosi kiva tavata see ya). Vanhoille ystäville voisi vain soittaa ja mennä Alban rannalle vaikka istumaan tai pyöräilemään spontaanisti kohti huitsin Nevadaa ilman sen kummempia päämääriä tai selittelyitä. Pääisi nollaamaan aivot ja voisi käyttäytyä kuin aivoton apina ilman leimaantumisen pelkoa.

Onneksi oon Itävallassa, mikä on superlähellä Suomea, että voin just lentää sinne jouluksi ja tännekin pääsee helposti vierailemaan, jos tahtoa ja rahaa löytyy tarpeeksi. Toivon todella, että edes muutama tulisi käymään täällä. Imisin teidät tyhjiin kaikesta suomalaisuudesta ja nauttisin sydämeni kyllyydestä normaaliuudesta.