Kyltymättömyyttä

Kirjaimellisesti hengitän pitkästä aikaa. Infernaalisten syövereiden jälkeen muhun iski täydellä voimalla älytön energiakylpy vajaa viikko sitten ja sen avulla oon lennellyt valonnopeudella pintaliitoa tän kaiken yllä. Maanisdepressiivistä? Ehei, koen vain palanneeni ennalleen. Tunnen, kuinka energia huokuu ulos jokaisesta mun ihohuokosesta ja kuinka työnnän ihmisiä pois tieltä koskematta heihin. Mä oon vaan niin kiitollinen ja äärettömän onnellinen, et oon saanut omahyväisen paskiaisasenteeni takaisin, tältä oikeasti tuntui olla nimenomaan elossa. Tanssin kaduilla välittämättä katseista, hymyilen ohikulkijoille, nauran kahta kovempaa kun joku tuntematon matkii nauruani, teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja ihailen elämääni. Totesin Heidille pari päivää sitten suunnilleen näin: "Minussahan ei ole mitään vikana, olin vain pettynyt maailmaan ympärilläni." For real, vitun idiootti. Maailmahan on ollut ihan samanlainen paikka koko elämäni ajan peruspilareiltaan myös viimeisten viiden kuukauden aikana, yksin olen omaa hautaani kaivanut. 

Sykin rakkautta kaikkea elävää ja elotonta kohtaan. Tänään aamulla oli satanut kunnon kerros lunta ja juoksimme Noran kanssa koululle heitellen lumipalloja ja nauraen lumen tuoman iloisuuden anteliaassa hurmoksessa. Voisin halata jokaista istutuspuuta ohikulkiessani, mutta pelkään niiden olevan koiranpissassa. Olen pari viime päivää katsonut auringonnousua ja ihastellut sitä ääneen Noralle ja muutamana aamuna olemmekin pariksi sekunniksi pysähtyneet koulumatkan korkeimmalle kohdalle ihailemaan taivaalle syntyvää väripalettia. Kulkiessamme kouluun matkalla on peili-ikkunoita, joihin meillä on tapana antaa aina leveä aamuhymy toisillemme ja itsellemme. Hymyilin pitkästä aikaa leveästi hampaat näkyen tänä aamuna, vaikka märkää lunta satoi päin naamaa. Annoin sille jopa paluuvirneen kotimatkallani, mitä en ole ennen tehnyt.

Olen pari iltaa viimeisen viikon aikana käynyt mahtavissa baareissa, joissa on kotoisa olo. Kulmakarvamiehet eivät ole tehneet minulle kotia, vaan lähinnä saaneet minut vaivautuneeksi, mutta noissa pakoissa missä nyt olin olo oli kantisporukkaan kuuluva. Kukaan ei siellä katseellaan kysellyt minulta hiusteni pituuttomuuden syytä tai epäillyt syöpää. Toisessa paikassa jengi olisi syönyt mun kädestä vaikka kakkaa, jos olisin sitä heille tarjonnut. Noi illat oli sellaista tahatonta ja spontaania egobuustausta, jota olen tarvinnut ja buustaus sattui osumaan vielä täydelliseen saumaan. Oon käytännöllisesti katsoen ilmiliekeissä, eikä mulla ole aikomustakaan jarruttaa vaan päinvastoin antaa kaiken pinttyneen paskan palaa elävältä. 

Pitkästä aikaa elämä ja energia tursuilee ulos minusta, olo on kuin sisälläni olisi ehtymätön ilotulitussirkus. Opin taas rakastamaan maailmaa ja jopa itseäni hitusen enemmän, vaikka itserakas olenkin aina ollut. 

Tuntuu, kuin joku olisi juuri räjäyttänyt pankin ja rahat valuvat vinhalla vauhdilla tällä hetkellä kohti mustaa pakua. Tässä tarinassa minä olen se rahavirta, joka iloitsee vapautumisestaan ja pääsystään takaisin jatkumoon. Elän jälleen hetkessä kiinni.

Hyvästi kulttuurimasennus! Ilman sinua olisi paljon jäänyt kokematta ja tekemättä, mutta on aika suunnata katse kohti tulevaisuuttani.