Eli kiitos Suomi, oli monella tapaa helpottavaa olla siellä ja kokea pala entistä elämäänsä hetken aikaa. Olin unohtanut yllättävän paljon yllättävän randomeja asioita Suomesta, kuten Pasilan olemassaolon, kodin astianpesukoneen ulkonäön ja jopa oman huoneen koko ja ulkonäkö yllätti. Nauroin spontaanisti ääneen pyöräillessäni sateisena aatonaatonaattona Jyväskylän keskustassa pohtien sen syvää rumuutta, jota en ole aiemmin oikeastaan tajunnut. Tuttua ja turvallista joo, mutta miksi noita 70-luvun rumiluksia on olemassa?
Yllätyin vähän myös suomalaisten osin vahvoista slaavilaisista piirteistä. En nähnyt kahtena ensimmäisenä päivänä suomalaisia laisinkaan suomalaisina, vaan jonain ulkomaalaisryhmänä. Kaveritkin näyttivät hassuilta ja erikoisia kasvonpiirteitä tuijottelinkin melkein jokaisen kohdalla vaivihkaa. Sorruin jopa tuijottamaan blondeja, sillä oma silmä ei ollut tottunut näkemään vaaleita niin valtavina massoina.
Parhaita hetkiä vietin lyhyen lomani aikana perheen kesken joulupöydässä, vaikka sitä en lomani aikana vielä kotona ollessani tajunnut. Kotona saa olla juuri sellainen kuin oikeastikin on ja voi rauhassa piikitellä muita ja tulla itse puukotetuksi selän takana, kun joku bustaa liian pienestä laatikkoannoksesta. Oli kuitenkin jotenkin outoa vierailla vanhoissa ympyröissä, olo oli jollain tapaa outo ja ehkä odottava. Oman kielen köyhtyminen häiritsi suhteessa aika paljon, sillä lauserakenteet, taivutukset ja sanat olivat välillä hukassa. Tuntuu vähän siltä, että olisin menettänyt palan itseäni kieleni köyhtymisen seurauksena, sillä ennen suullinen ilmaisu oli minulle voimavara. Nykyään se on ehkä enempi kirjoittaminen, vaikkei tämäkään suju niin kuin ennen.
Suomessa ollessani ja asioita purkaessani mm. Iiriksen kanssa, joka kyläili täällä lokakuussa, hoksasin, että tämä kulttuurimasennus lähtikin käyntiin jo ennen lokakuun puoltaväliä. Anteeksi Kikka ja Iiris, kun saitte siitä niin roimasti teille kuulumattoman osanne pahasta olostani. Jotenkin koko setti tuntuu absurdilta, enkä ole oikeastaan ehkä vieläkään kunnolla hyväksynyt masennusvaiheeni olemassaoloa.
Nukuin käsittämättömän paljon, mikä varmaan selittyi osin jännittämisestä ja siitä, ettei osannut säilöä energiaansa tai tuhlata sitä tasaisesti. Ensikertaa tunsin myös olevani jotenkin puun ja kuoren välissä kahden erilaisen maan suhteen, kun en oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Vaikea pukea tuntemuksia sanoiksi, koska en itsekään oikein osaa tulkita fiiliksiäni edes puolittain. Jäähyväiset saivat myös uudenlaisen merkityksen, sillä ennen hyvästelyt olivat lähinnä sitä, että jengi menee viikoksi Mallorcalle. Tuntui osin pahalta nähdä jengin itkevän niinä hetkinä, sillä en haluaisi viimeisestä hetkestä niin onnettomia. Olisi ehkä pitänyt viipyä Suomessa vähän pidempään, mutta keväällä sitten varmaan nähdään.
Paluu Wieniin sujui sitten lievien käänteiden vallassa, mutta lopulta Juuso ja Milja pääsivät perille saakka. Pari päivää myöhemmin Viljamikin saapui ja päästiin sitten vihdoin porukalla Budapestiin, ihana että Heidikin lähti mukaan! Ehdittiin pyöriä Budapestissa vain kahdeksan tuntia, joten paljon näkemisen arvoisia asioita jäi kokematta, mutta maa ihastutti kyllä. Epäilen ihastuksen olevan osin vain uutuudenviehätystä ja juontuvan ilosta rikkoa arjen kaavoja, mutta minä tulen matkustamaan Unkariin uudemman/useamman kerran. Forintti on mielenkiintoinen valuutta, sillä sen arvo euroon nähden oli laskenut hollantilaisturistien mukaan viikossa 7%, tosi vakaalta vaikuttaa. En ole koskaan käynyt samanlaisessa itäeurooppalaisessa karuhkossa maassa, joka saisi noin jalat alta. Ihmisetkin näyttivät keskimäärin kauniimmilta/komeammilta kuin itävaltalaiset, unkarilaisilla oli yllättävän paljon suomalaishenkisyyttä ulkonäössään. Anna, be ready for me!
Hämmentävimpiä asioita, mitä minulle on täällä näiden kuukausien aikana tapahtunut, on oma muutosprosessini voimakkuus ja sen huomaamattomuus ulkopuolisten silmin. Olen herkistynyt todella paljon täällä, en ole samanlainen kovanaama kuin ennen olin. Osin ehkä sen takia pukeudun välillä kovanaaman näköiseksi, jotta voisin feikata pitäneeni kiinni minästäni. Mulla on vieläkin voimakkaasti päällä tarve löytää se oma soppi, jossa identiteettini voisi jälleen rakentua rauhassa. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään tarpeeksi vahvaa maaperää siihen vielä löytynyt ja pelkään, että sen löytäminen kestää (liian) kauan. Erityisesti kauhistuttaa sanavaraston suppeneminen ja osin myös elämässä takapakkia vetäminen. Tulevana vuonna sitten vain opiskelemaan täysillä, vielä kun tietäisi vain, että minne sitä hakisi.
Tosiaan, juuri viimeisenä päivänä Suomessa tulin kipeäksi ja nyt on ääni mennyt. Käsittämätöntä, miten voi olla koko ajan oikeasti kipeänä, pitäisi varmaan tsekata ruokavaliotaan, jos se siitä on kiinni. No eilen jäin kotia nukkumaan, kun muut lähti bilettämään, ja se oli varmaan yksi parhaimmista ideoista tähän mennessä. Ehkä tänään sitten ulos vielä, riippuu ehkä vähän enempi noiden krapulaisten olentojen fiiliksistä kuin minun. Pus!
Ripulikeitos on valmis, olkaat hyvät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti