Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä

Elämää se elämä täälläkin on, välillä tulee mokailtua oikein olan takaa. Tässä muutama nolo virhe tai vain noloilu:

1. Ensimmäisten viikkojen aikana multa ja Noralta pöllittiin potkulaudat puistossa. Puisto oli iso, eivätkä potkulaudat olleet aina näköyhteyden päässä. No, kuulemma joku vihreäkeesinen jäbä jonkun pienemmän poitsun kanssa vei sitten meidän laudat. Näin ainakin kertoi pari pikku poikaa. Semisti nolotti kyllä soittaa Hannalle ja kertoa tapahtuneesta.

2. Unohdin viime maanantaina ensimmäistä kertaa avaimen kotiin. Käytiin tyttöjen kanssa pyörähtämässä vapaalla illalla ja tulin kotia vähän ennen kello 23. Portilla hoksasin, että avain unohtuikin kotia, joten jouduin ensin kiipeämään aidan yli ja sen jälkeen ratkaisemaan, miten hoidan itseni sisään asuntoon. Mun perhe oli mennyt jo nukkumaan, enkä tohtinut herättää heitä, sillä kummankin vanhemman piti herätä aikaisin matkustamaan (toisella oli lähtö Brysseliin ja toisella naapurikaupunkiin). Me asutaan käytännöllisesti katsoen rivitalossa, joten seinänaapureita on useampi kappale ja kaikilla asunnonomistajilla on avain isoon autotallikellariin. Vaihtoehdoksi jäi siis päästä kellarin kautta kotia naapureiden suosiollisella avustuksella. 

Pihapiiriin päästessäni näin kahdessa asunnossa kuudesta olevan vielä valot päällä ja yhdessä todistetusti oli joku hereillä. Ensimmäisestä asunnosta ei herunut armoa, sönkötyssaksani ja kellonaika ei selkeästi vakuuttanut randomia naisihmistä, sillä hän kehotti minua poistumaan avaamatta ovea. Toisessa talossa asuivat perheemme kaverit, perheiden lapsilla on tapana leikkiä yhdessä. Luulin aluksi heidän jättäneen eteiseen vain yövalon, mutta sitten perheenisä vilahtikin ikkunan ohitse ja syöksyin koputtamaan vienosti ovea. Ovi avattiin ja kellarinkin ovi avattiin, joten onnellisena pääsin kuin pääsinkin kotia herättämättä perhettä. Seuraavana päivänä leivoin sitten suklaakakun, josta annoin osan naapuriperheelle kiitokseksi oven avaamisesta. Suklaakakusta tuli vähän ruma ja kevyesti raaka, mutta maistui onneksi tarpeeksi hyvältä.

3. Frau Jelena eli rakastettu siivoojamme tuli viime viikolla taas käymään. Olin olohuoneessa venyttelemässä ja olohuoneesta on eteiseen suora näköyhteys. Ajatuksissani ja kuuroudeltani en kuullut hänen saapumistaan, vaan jäin pitkäksi toviksi antaumuksella pyllistelemään ovelle päin mikroshortseissani, joita en pidä julkisesti. Fraun iloinen "Guten Tag!" selän takana oli suhteellisen suuri järkytys, katsoin pää alaspäin jalkojen välistä vain, että kuka? Frau jäi vain naureskelemaan minulle ja mä pakenin alakertaan omaan huoneeseen noloilemaan. Ei kovin noloa, mutta tarpeeksi hämmentävää tulla säikäytetyksi ja yllätetyksi rempseälle siivoojalle, siitä lähtien olen venytellyt alakerrassa ja ollut venyttelemättä tiistaisin.

4. Ekan viikon ajan sanoin kaikille bitte schön sijasta wie bitte.

5. Kotipuhelin soi ja vastasin siihen luullen soittajan olevan joku suomalainen sukulainen, sillä siihen astisen kokemukseni mukaan vain suomalaiset olivat soitelleet siihen. Pälpätin suomeksi, että minä olen ainoastaan kotona plaaplaa. Vastauksena oli pitkä hiljaisuus, jota koitin rikkoa lörpöttelemällä niitä näitä. Lopulta langan toisesta päästä alkoi virrata puhetta saksaksi. Pyysin saman englanniksi ja huonon äänentoiston takia en lopulta kuullut/saanut selvää melkein mistään, mitä soittaja sanoi. Puhelun jälkeen käteeni jäi vain soittopyyntö kera puhelinnumeron ja se, että tämä joku D-kirjaimella alkava luultavasti nainen haluaisi nähdä perhettäni nyt viikonloppuna, kun hän oli tullut käymään Wienissä. Oli hauskaa antaa perheelle nämä infot, kun heilläkään ei ollut mitään hajua erinomaisista ja kattavista tiedoistani huolimatta soittajasta. Lopulta soittajan identiteetti kuitenkin selvisi ja hän saapui lapsineen illastamaan meille viikonloppuna. 

6. Menin kauppaan ostamaan tiskiainetta. Viikko ostokseni jälkeen todettiin, että en ostanutkaan tiskiainetta vaan jotain epämääräisempää. Ei ihme, että oli vähän vaikeaa välillä saada ruoantähteitä irtoamaan astioista.

7. Pesin ensimmäistä kertaa pyykkiä täällä ollessani. Pyykinpesukone on ylhäältä täytettävää mallia, missä pitää sulkea se rumpu ennen kannen laittamista kiinni. Enhän minä tietenkään sulkenut rummun kantta, vaan onnellisena pistin koneen pyörimään. Siitä kuului vähän epämääräistä kolinaa, mutta ajattelin sen vain johtuvan koneesta.  Myöhemmin Klaus tuli kysymään, olenko pistänyt pyykkiä pyörimään, sillä koneessa vilkkuu jokin ongelmasta infoava valo. Siinä sitten punnittiin, oliko pesukone mennyt rikki vai oliko vedensyötössä jokin vika, kunnes tajusin unohtaneeni sulkea rummun kannen. Onneksi ei pesukone mennyt rikki.

Siinä oli ne, mitkä nyt muistin. Ei kovin pahoja, mutta sellaisia, mitkä on jäänyt mieleen. 

Asiasta kukkaruukkuun. Osa miehistä on täällä täydellisiä sikoja. Siis oikeastikin, aivan uskomattoman törkeitä aina välillä. V*tuttaa aina välillä, ettei äiti opettanut kotona heille mitään etikettiä tai sosiaalisia normeja. Ulkomaalaistaustaiset miehet ovat pahimpia ja välillä oikeasti vain miettii, että mitä helkkaria. Kahtena ekana päivänä saattoi vielä ehkä suhtautua läpällä ja pistää sattuman piikkiin, mutta kahden kuukauden korvilla hymyt on enemmän kuin hyytyneet ja tiettyihin eleisiin, ilmeisiin ja kommentteihin on todella kypsynyt. Voisi kuvitella, ettei aikuiselle tarvitsisi sanoa painu piippiin äläkä seuraa saadakseen olla rauhassa. Kerran oli vähän ahdistava tilanne yhden humalaisen kanssa, jätkä seurasi kadulta metron sisälle saakka, vaikka olin käyttänyt kaikki verbaaliset keinot päästäkseni eroon siitä. Mun turvaksi tuli sitten yksi julkisen liikenteen työntekijä, joka seurasi mun matkaa sitten keskustasta kotimetroasemalle asti ja varmisti tahdikkaasti ja kunnioitettavasti, että saan kulkea rauhassa kotia. Siitä olin ja olen kyllä superkiitollinen. 

Ostin muutama viikko sitten kertakäyttökameran ja siinä oli eilen viimeinen kuva jäljellä. En ollut halunnut ottaa sitä summan mutikassa, vaan punnitsin vaihtoehtoja eri kuvakohteiden väliltä. Esimerkiksi Am Himmelistä saisi upeita kuvia, kuten myös viinitarhoilta. Eipä tarvitse ainakaan enää miettiä, sankarinaapurin tyttö oli meillä eilen illallistamassa ja lähtiessään otti kameran käteen ja kummasteli sitä. Klaus kertoi mikä se on ja NAPS. Minä ja Klaus huudettiin käsi ojossa "NEEIIN", mutta myöhäistä. Innolla pohdiskelen, kuinka taiteellisen kuvan tyttö ottikaan peilin kautta Klausista.

Loppukevennyksen vuoro! Tajuttiin Lauran kanssa vähän aikaa sitten, miten kornia on leikkiä päärynöillä ja luumuilla. Joskus kun ollaan oltu tyttöjen kanssa leikkimässä murhaajahippaa, niin ollaan käytetty surutta maasta löytyviä meheviä päärynöitä ja luumuja vain maamerkkeinä, eikä ole edes tullut mieleen syödä niitä.