Puhuin joskus aiemmin lievästä ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä, kuinka ernuksi itseni tunnenkaan täällä. Nää tunteet eivät ole väistyneet, mutta oon oppinut tulkitsemaan ja ymmärtämään niitä jollain tapaa paremmin viime viikkoina. Ennen en ollut esimerkiksi tajunnut sitä, että minä olen oikeasti ulkomaalainen heidän silmissään enkä vain turisti, mulle ulkomaalaiset ei ole enää he vaan me.
Suomessa ollessani en paljoa välittänyt jutella ulkomaalaisten kanssa. Englannin puhuminen oli kynnyskysymys ja en jaksanut tuhlata aikaani heidän kanssa puhumiseen, surullista mutta totta. Täällä ollessani olen saanut sitten kokea sitä samaa kohtelua paikallisilta, ei jengi mun kanssa niin paljoa välitä puhua englanniksi ja useilla heistä on vahva englantitrauma (vrt. ruotsitraumaa Suomessa) ja he eivät kehtaa käyttää tai näyttää englantiaan. Poikkeuksen muodostavatkin sitten ylläripylläri ulkomaalaiset, me löydämme toisemme helpommin täällä kuin paikallisväestön ja muodostamme kontakteja riippumatta ihmisten synnyinmaasta.
Ulkomaalaisia ja ulkomaalaistaustaisia jakaa sama yhteinen tunne irrallisuudesta ja ulkopuolisuudesta ympäröivää kulttuuria kohtaan, vaikka nauttisivatkin elämästään täällä. Tiedämme, miltä tuntuu olla keskellä uutta tietämättömänä arkikulttuurista ja toimintatavoista, hämmentyen kirjoittamattomista mutta olemassaolevista kulttuurisäännöksistä. Ulkomaalaisista kukaan ei ole mukavuusalueellaan täällä ja oman paikkansa (ikuinen) etsintä yhdistää meitä vahvasti. Olen tutustunut täällä tähän mennessä paremmin kahteen turkkilaiseen, yhteen skotlantilaiseen, yhteen meksikolaisitävaltalaiseen ja pian toivottavasti yhteen saksalaiseen tyttöön, jos suomalaisitävaltalaisia ei oteta lukuun. En kunnolla yhteenkään täysin itävaltalaiseen, vaikka kontaktinpoikasia onkin kyhäilty. Nekin kyhäelmät ovat varmasti jo murentuneet mm. omaan laiskuuteeni pitää yhteyttä mutta myös siihen, ettei heitä itseään niin paljoa kiinnosta, heillä on oma vakiintunut elämänsä täällä.
Yhteistä ulkomaalaisten kanssa luoduista siteistä on niiden syntytapa. Olen todennut olevani juuri maahan muuttanut ja tietämätön paikoista ja meiningistä ja minua on sitten siitä sympattu ja käsketty ottamaan puhelinnumeroita ylös ja menemään heidän kanssaan kahville. Lähes jokainen on todennut käytännössä kahvikutsunsa esittämisen pääsyyksi sen, että he tietävät, miltä minusta tuntuu, eivätkä halua jättää minua yksin. Kiitos, sillä sen tunteen takia mä etsinkin uusia kontakteja ja on ihanaa, että voidaan olla rehellisiä sen asian kanssa.
Kriiseilin aiemmin esimerkiksi ulkonäöstäni ja pukeutumisestani täällä suhteessa paikallisväestöön, mutta ulkomaalaisjengissä kukaan ei välitä toisen tyylistä, miten jumalaista. Ulkomaalaisten seurassa tuntee olonsa vapautuneeksi ja luottavaiseksi, me tiedetään et missä lirissä me kaikki oikein ollaan. Kukaan meistä ei ole sen parempi katsomaan toisiaan pitkin nenän varttaan, sen unohtaa niin herkästi.
Irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteeseen liittyy myös vahvasti tunne omasta tarpeestaan ilmaista omaa ideologiaansa, tyyliään, elämäntapaansa ja mielipiteitään vahvasti, tarve niiden suoranaiseen korostamiseen on ollut itsellä oikeasti aika suuri. Jotenkin tunnen itseni haastetuksi täällä pitämään kiinni omista jutuistani ja pitämään kiinni omasta kulttuuritaustastani. Suomalaisuuteni korostuu täällä noussen uusiin sfääreihin, tyttöjen kanssa pidetään tiukasti kiinni erilaisista suomalaisista perinteistä ja tavoista, vaikka totta kai itävaltalaisia tapoja otetaan mukaan sekä alitajuisesti että tietoisesti päättäen. Ihmetellen odotan tunteiden kehittymistä ja tuntemuksien muuttumista tulevien kuukausien aikana.
Viimeiset pari viikkoa on ollut vahvaa noususuhdannetta täällä, kun sisko ja Iiris olivat täällä käymässä. Varsinkin viime viikon kokemukset vallatusta talosta, jossa oli pyöränkorjausbileet ja SlutWalkista olivat mulle todella tärkeitä, sillä niissä mukana olleet ihmiset tuntuivat tosi tutuilta ja muistuttivat mua Suomesta. Tähän asti kodikkain olo oli itse marssin aikana. Oli ihanaa olla keskellä niitä ihmisiä, jotka jakoivat samoja aatteita ja päämääriä mun kanssa, sillä musta on ollut todella vaikeaa löytää täältä heidän eli mun kaltaisia ihmisiä wieniläisten ja paikallisväestön joukosta. Nyt mun päämääränä on tunkea jalkaa oven väliin, jotta pääsisin kärryille enemmän heistä.
Uskon todella vahvasti palaavani Suomeen tämän vuoden jälkeen. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa lähden kyllä varmasti vaihtoon, saas nähdä. Kun lähdin tänne elokuussa niin kuvittelin, että tämähän on lasten leikkiä. Kaikkea muuta, vaikka tämä ei ole ollut myöskään ylitsevuotavan raskasta tai ikävää, haasteita on kuitenkin riittänyt. Paha kuitenkaan vielä parin kolmen kuukauden korvilla tällaisia liikaa miettiä, viimeinen puolivuotinen on ehkä se määrittävä ajanjakso näiden päätöksien suhteen.
Kumma miten peruskokemus kuulostaa samalta kuin itselläni aupairina Pariisissa noin kolmekymmentä vuotta sitten! En tuntenut itseäni siellä vain ulkomaalaiseksi vaan siirtotyöläiseksi. 1970-luvun Ranska oli vahvasti luokkayhteiskunta, ja taitaa olla edelleen. Oli poikkeus päästä tasavertaisiin puheisiin jonkun kansallisuudeltaan ranskalaisen kanssa. Kyllä Suomi silloin näyttäytyi lintukotona. Toisesta suomalaisesta aupairista ja vapaahetkien pienistä iloista koitui silloin tärkeä tuki. Olen yhä sille Ullalle kovin kiitollinen. Silloin ei ollut sosiaalista mediaa ja puhelut olivat kalliita, joten kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä, jotka kulkivat päiväkausia Suomeen ja Suomesta :-) Kaikesta huolimatta tunsin olevani oman leffani päähenkilö.
VastaaPoista