Kulttuurishokki, tuulimyllyt ja masennus

Lol. Mä lähdin tänne Itävaltaan niin polleana ja itsevarmana kuin vain ihminen pystyy. Jengille totesin, ettei oo mikään ongelma asua ulkomailla, se on niin lyhyt aika ja tulee olemaan vain upea ja kasvattava kokemus, jolla mä tarkoitin pientä huviretkeä ja en miettinyt asiaa oikeastaan edes sen tarkemmin. En uskonut kokevani mitään kulttuurishokkia, Itävaltahan on niin suomalaistyyppinen ja minä olen vahva ja upea ihminen, kein Problem! Tajuamattani oon kuitenkin elänyt kulttuurishokkia alusta alkaen. Ensin on honeymoon, kaikki on niin ihkua, uutta ja jännää, iih! Kyselee jatkuvasti asioista, kaikki on niin kiinnostavaa ja joka välissä huokaisee ihastuksesta. Nyt mulla on kaiketi väistymässä tämä toinen vaihe eli masennus.

Mä en ole koskaan ollut masentunut, oon osannut kääntää aina päässäni asiat parhain päin. En oo ymmärtänyt masennuksen mekanismia enkä ole tajunnut mun lähimmäisiä, joilla on ollut tai joilla on masennusta tai vastaavaa. Oon pitänyt itseäni pöyhkeästi masennuksen yläpuolella ja lopulta jopa tulin siihen lopputulokseen, etten voisi ikinä masentua. Siispä en edes kauhean nopsaa tunnistanut niitä hälyttäviä merkkejä, jotka vähitellen täytti mun arjen. Mua ei kiinnostanut mikään, aina vitutti, olin aina väsynyt ja nukuin tai vähintään lagasin käsittämättömän paljon, söin valtavasti vaan jotain kakkaa, mitä sainkin käsieni ulottuville, kuljin yksikseni, en jaksanut lähteä muiden mukaan, en ois millään jaksanut tehdä edes mun kevyttä duunia täällä, en muistanut paljoa mitä olin tehnyt edes aikaisempana päivänä puhumattakaan viikon takaisesta ajasta, kaipasin jatkuvasti kotia tuttuihin kuvioihin ja ympyröihin ja alati vertasin Itävaltaa Suomeen ja niin edelleen. Tota settii kesti mulla varmaan viimeisen kuukauden ajan, sen huomaa aika kätevästi siitä, etten jaksanut edes kirjoittaa blogimerkintöjä, ennen kuin pakotin itseni kirjoittamaan edes jotain marraskuusta. Mulla oli asiat vaan liian hyvin lähtiessäni tänne, koska for real, mikä helvetinmoinen työ on hankkia elämä. Get a life, vittu.

Vähitellen noiden oireiden ja ajatuksien lisääntyessä ajattelin oikeasti tulevani vaan hulluksi. Koko ajan tuntui jonkin olevan pahasti vinksallaan. Miten pelottavaa se oikeasti on, kun miettii, et mikä vittu mua vaivaa. Se on vaan niin paha noidankehä, se ruokkii itseään niin helposti. Jossain vaiheessa olin jo ihan omissa syövereissä, mutta pidin vain suhteellisen tyylikkäästi kulisseja yllä ja olin puoliksi messissä. Oikeasti mikään ei kiinnostanut eikä innostanut ja saatoin vaan istua kotona lattialla ja miettiä, et kuka minä olen.

Lopulta sit aloin hahmottamaan, että oikeasti nää on ihan tavallisia oireita orastavalle masennukselle. Hämmennyin siitä entisestään ja etsin väärät syyt mun tunteille. Sit pyöriskelin infernaalisessa tuskassani muka ah niin yksin ja koin olevani niin erilainen ja ainutlaatuinen kaikkiin verrattuna että lollotilol mitä paskaa näin jälkikäteen ajateltuna. Jossain välissä keksin itselleni kaamosmasennuksen, vaikka en ole koskaan kärsinyt ja tuskin tulenkaan kärsimään siitä, sillä rakastan pimeyttä. Mun lempivuodenaika on syksy juuri pimenevien iltojen takia ja ensilumi kaikessa ihanuudessaan ärsyttää, koska silloin tulee valoisampaa. Anw sit diagnosoin itselleni tämän kaamosmasennuksen ja homma alkoi vähän löytää jo tasapainoa. Kuitenkin jotain vaan kolkutteli takaraivossa ja asiat, joita mietin ei millään voinut olla vain kaamosmasennusta.

Noh, sitten avauduin joku ilta Heidille ja hänpä totesi, että sulla taitaa olla se toinen vaihe kulttuurishokista nyt menossa. Honeymoon on ohi ja kylmä arki alkaa, kohtaa vitutus ja masennus. Mun onnellisuuskäyrä näin protutermistöä käyttäen on ollut vuosien ajan pelkkää nousua, tuskin edes mitään tasaantumisvaiheita ollut näköpiirissä. Noh, se olikin näemmä nyt sitten kupla, joka sit räjäytti kaiken mun käsiin. Ulkomaille muuttaminen tarkoittaa kaiken näkyvän paperiduunin ja materian siirtämisen paikasta toiseen lisäksi sitä, et sun pitää oikeasti myös rakentaa uusi elämä. Ei tää mun nykyinen elämä ole samanlaista kuin ns. vanha, mutta sen rakentaminen vie niin paljon voimia. Kaveripiiri on uusi, jossa on uudet ihmiset, jotka eivät muistuta niin paljoa sitä tavallista mallia, jolla on ennen rakennettu ja hankittu ihmissuhteensa. Ei se mitään, ei sen pidäkään olla ja voin sanoa epäsuomalaisesti että mä rakastan näitä läheisiä ihmisiä täällä, ne on mulle korvaamaton apu tän selviämisen kanssa. Kuitenkin säännöt on erilaiset ja kaikki on erilaista, ei tää muistuta mun vanhaa elämää.

Karkasi langat jo käsistä, mitähän mä oon edes kirjoitellut. Tsekkaampa kännykän muistiinpanoja. Aivan! Musta on tullut täällä ollessa epävarmempi, epäitsenäisempi ja oon riippuvaisempi muista ihmisistä kuin ikinä ennen. Mitä? Ennen oon ollut aina se sluibailijaseikkailija, jolle ei ikinä tuottanut vaikeuksia sanoa jäähyväisiä ja rakastin liikkumista ja uusia kokemuksia. Koko ajan piti olla liikkeessä ja jotain virikettä, kaksikin päivää kotona neljän seinän sisällä sai meitsin höyryymään. Mulla oli laaja kaveripiiri monesta eri porukasta ja vaihdoin jengejä kuin sukkia. Se oli se millä mä elin, mä tarvitsen vaihtelua ollakseni onnellinen. Mä nautin siitä, koska tein sen rakkaudesta mun kavereita kohtaan. Vittuunnun herkästi, jos joudun olemaan liian kauan putkeen samojen ihmisten kanssa, joten kaikille parempi jos meitsi pysyy liikkeessä.

Täällä onkin tullut sitten uudet seinät vastaan. Kaveriporukka on järjettömän rajallinen verraten siihen, mihin olen tottunut. Se saa minut onnettomaksi. Elämän hankkiminen ei käy ihan käden käänteessä, mutta tämä on turhankin hidasta minun kannaltani. Veikkaan, että jämähtäminen on yksi pääsyistä, miksi olen kokenut niin vahvaa kulttuurishokkimasennusta nyt viimeisten viikkojen aikana. Tiedän, että kuulostaa oudolta jämähtää ulkomailla asuessa, täällähän on kaikkea uutta koko ajan kaikkialla. No joo, niin on, mutkun siitä tulee sitten sitä arkea. Ja sitä pysyvää osiota mun elämässä on niin helvetin pieni pala tästä kaikesta, ja yleensä sen sisällä olen ollut se sluibailija. Seikkailuluonnetta mulla nyt on aina ollut, mutta kuka oikeasti jaksaa seikkailla 12 kuukautta putkeen 24 tuntia päivässä?

Sitten kanssa tää ikävän tunne on ollut todella hämmentävää. Mulla on ollut harvoin ikävä mun elämän aikana noin suhteessa jonkinlaiseen yleistasoon. Skidistä saakka oon tykänny kulkea ja reissata, koti-ikävää en oo ikinä potenut. Paitsi nyt. 19-vuotias kokee ensimmäistä kertaa koti-ikävää, yeah. Vituttaa, kun pitää olla nyt niin nöyränä vaan, tekisi mieli yrittää taistellen olla se ylpeä oma itsensä, mutta ei auta, pakko taipua ja tunnustaa. Taisteleminenkin on uuvuttanut mua valtaisassa mitassa, jotenkin koko ajan pakko pitää lippua korkealla ja näyttää tälle Itävallalle, et kuka mä oon. Ihan kuin Itävaltaa sellainen liikuttaisi, olen kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan, ihan yhtä turhaa.

Typerin juttu, minkä pystyin tekemään oli märehtiä tätä yksin turhan monta viikkoa. Heti kun avauduin kavereille ja ilmaisin fiilikseni, jengi osasi auttaa ja olotilakin parani. Ja osattiin mahdolliseksi vaikuttajaksi nimetä tämä kulttuurishokki-niminen mörkö. Mööö. Tällä hetkellä se on kuitenkin jo taaksejäävää aikaa, eli lähennyn hyväksymistä ja vähittäistä sopeutumista. Siihen liittyy myös epävarmuus tulevasta, en nyt enää oikeastaan osaakaan sanoa, palaanko Suomeen takaisin tämän vuoden jälkeen. Vielä kuukausi sitten toitotin rummun pärinän saattelemana fantastista paluutani Suomeen heti, kun duuni loppuu. Nyt olo on vain vähän hämmentynyt, ei mitään hajua tulevaisuudesta.

Musta tuntuu, että viimeinen kuukausi oli yksi hankalimmista, mitä tulen kokemaan täällä. Luultavasti olotila alkaa vähitellen paranemaan, en ainakaan halua uudestaan joutua lollottelemaan itselleni. Yritin oikolukea ja korjata tätä postausta, mutta antaa olla aivopieru. Sitä se mun marraskuukin oli.

Älkää oikeasti huolestuko nyt mun puolesta tän perusteella, tää on oikeasti aivan tavallista kulttuurikriiseilyä, joka toteutuu jokaisen kohdalla enemmän tai vähemmän tällä tavalla. Tiedostan nyt taustatekijän fiiliksiini ja osaan käsitella asian pois päiväjärjestyksestä samalla suunnaten katseeni kohti tulevaa. Yo, olen puhunut.

Poppasen Maija

Wien olisi otollinen kaupunki Marylle, sillä täällä tuulee välillä suhteettoman paljon, lapsenvahteja tarvitaan ja nuohoojiakin löytyy! Ensimmäistä kertaa elämässäni näin nuohoojia tossa kaksi tuntia sitten viedessäni tyttöä kouluun, kuvittelin mielessäni vanhemman nuohoojamestariksi ja nuoremman oppipojaksi. Joskus tulevaisuudesssa muutaman ikuisuuden kuluttua "pysyvää" kotia etsiessäni yhtenä ehtona on takan olemassaolo, jotta näkisin nuohoojia. Vai pitäisikö itse ryhtyä nuohoojaksi, siitä voisin repiä hieman arkiromantiikkaa elämääni.

Pari iltaa takaperin oltiin tyttöjen kanssa Rathausin (turisti)joulumarkkinoilla, kyllä jopa paatuneen allekirjoittajan sydän siinä suli. Sorruin ostamaan suklaakuorrutteisen omenan ja kuolasin käsintehtyjen konvehtien perään, mutta jostain syystä en tajunnut ostaa niitä. Maistoin ensimmäistä kertaa Glühweinia, oli ehkä vähän turhan mausteista. Puihin oli pistetty vaikka mitä toimittamaan jouluvalojen virkaa, suurin osa oli enemmän tai vähemmän mauttomia, vaikka sytyinkin niille jostain syystä. Puihin oli ripustettu mm. vilkkuvia lumiukko- ja sydänlamppuja, jessus. Mentiin vielä illalla istuskelemaan 1516-nimiseen kansainväliseen baariin, joka on kyllä yksi parhaista paikoista täällä. Matkalla sinne hehkutettiin miltei hysteerisinä Suomea ja laskettiin päiviä joululomaan. Uskomatonta, miten paljon sitä oikeasti näyttää huumaantuvan pelkästään Suomen ajattelemisesta, oon saletisti suu messingillä koko loman.

Joulutunnelmat muutenkin kasvavat pikku hiljaa. Ensimmäistä kertaa useampaan vuoteen löydän itsestäni jouluihmistä, mutta uskon sen olevan vain naamioitunutta kaipuuta Suomeen. Kuitenkin nauroin ääneen, kun avasin isosiskoni Kertun lähettämän paketin, kun sisältä paljastui mm. Muumi-joulukalenteri! Voisin sen kunniaksi korkata vihdoin yhden noista lakritsapusseista, jotka pikkusisko toi lokakuussa.

Ai niin, Juuso, Milja ja Viljami tulee joululomani jälkeen tänne, käsittämättömän mahtavaa! Oon vaan tosi onnellinen ja kiitollinen, et jengi jaksaa tulla tänne. Ihanaa näyttää, et mitä ja missä mä duunailen tän vuoden, vaikka pääpointtina onkin viettää mahtavaa aikaa yhdessä.

Pidettiin ulkomaalaisille kavereille Suomi-ilta muutama viikko takaperin ja ilta oli kyllä kieltämättä onnistunut. Tehtiin aivan taivaallisen makuisia karjalanpiirakoita ja vieraille kelpasi kyllä kaikki muu suomalaisravinto paitsi Turkinpippureilla maustettu viina. Tarjoiltiin karjalanpiirakoiden lisäksi karjalanpaistia, lihapullia, perunamuussia, lohileipiä, mustikkapiirakkaa, suomalaisia klassikkobiisejä, Miesten vuoroa, huijauksena lihapullaskoolausta ja rento ilta oli. Mun piti mennä kotia suoraan nukkumaan, mutta meninkin Heidin luokse teelle ja olin kotona kahdeksan aikoihin aamulla.

Viime viikonloppuna kävin ensimmäistä kertaa Naschmarketilla, vaikka siellä se on odotellut jo kolmen kuukauden ajan. Järjettömän ihanat markkinat, sieltä löytyy about kaikkea. Alue on kaiketi jaettu ruokapuoleen ja tavarapuoleen, kummatkin oli enemmän kuin näkemisen arvoisia. Perhe halusi saada sitruunaruohoa ja intialaisia mausteita sieltä, joten lähdin niiden perään. Oli semisti videopelimäinen fiilis, kun sitruunaruohon löytäminen kuulemma vaatisi kiinalaisten löytämistä. En sitten löytänyt kiinalaisia tarkasta haravoimisesta huolimatta, mutta onneksi yhdeltä tympeältä herralta löytyi niitä. Lankesin ostamaan nahkarepun, sellaisesta oon unelmoinut jo liian kauan.

Samana päivänä käytiin lasten ja Lauran kanssa luistelemassa talon katolla olevalla jääkentällä. Ei sieltä nähnyt oikeastaan mitään, sillä ympäröivät rakennukset olivat korkeampia, mutta symppistä oli. Oltiin suhteellisen suvereeneja luistelijoita muihin verrattuna, muutama taitoluistelija ja yllättäen turkkilaisjätkä veti kuitenkin pidemmän korren. Luisteleminen on yksi mun lempiharrastuksista talvena, vaikka kahtena viime vuotena Suomessa oon saanut harmittavan harvoin luistimet alleni. Pitää kyl ottaa menetettyä aikaa takaisin tänä talvena.

Tulin viime viikolla tai tämän viikon alussa uudestaan kipeäksi, yeah. Sorruin pukeutumaan liian kevyesti ja se oli sitten siinä, turhamaisuudesta saa kärsiä. Nyt on oikea käsi muuttunut teekuppitelineeksi ja sellaisena se taitaa pysyäkin vielä pari päivää, jotta voisin uudestisyntyä tulevalla viikolla.

Äh, kai mulla olisi enemmänkin kerrottavaa, mutta en ole kuukauteen kirjoitellut ydinsanoja tapahtumista muistiin, joten muistan vain viime viikot parhaiten. No leikkasin ainakin hiuksia entistä lyhyemmiksi, mutta paremmin mulle sopi se kikkaraotsis. Kasvattelen sitä tässä takaisin ja totean pohdiskelevani jo uuden hiusvärin sävyä, en taidakaan kasvattaa omaa hiusta ainakaan heti takaisin kun värjäämisen makuun kerran pääsin.

Olen ulkomaalainen

Puhuin joskus aiemmin lievästä ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä, kuinka ernuksi itseni tunnenkaan täällä. Nää tunteet eivät ole väistyneet, mutta oon oppinut tulkitsemaan ja ymmärtämään niitä jollain tapaa paremmin viime viikkoina. Ennen en ollut esimerkiksi tajunnut sitä, että minä olen oikeasti ulkomaalainen heidän silmissään enkä vain turisti, mulle ulkomaalaiset ei ole enää he vaan me.

Suomessa ollessani en paljoa välittänyt jutella ulkomaalaisten kanssa. Englannin puhuminen oli kynnyskysymys ja en jaksanut tuhlata aikaani heidän kanssa puhumiseen, surullista mutta totta. Täällä ollessani olen saanut sitten kokea sitä samaa kohtelua paikallisilta, ei jengi mun kanssa niin paljoa välitä puhua englanniksi ja useilla heistä on vahva englantitrauma (vrt. ruotsitraumaa Suomessa) ja he eivät kehtaa käyttää tai näyttää englantiaan. Poikkeuksen muodostavatkin sitten ylläripylläri ulkomaalaiset, me löydämme toisemme helpommin täällä kuin paikallisväestön ja muodostamme kontakteja riippumatta ihmisten synnyinmaasta.

Ulkomaalaisia ja ulkomaalaistaustaisia jakaa sama yhteinen tunne irrallisuudesta ja ulkopuolisuudesta ympäröivää kulttuuria kohtaan, vaikka nauttisivatkin elämästään täällä. Tiedämme, miltä tuntuu olla keskellä uutta tietämättömänä arkikulttuurista ja toimintatavoista, hämmentyen kirjoittamattomista mutta olemassaolevista kulttuurisäännöksistä. Ulkomaalaisista kukaan ei ole mukavuusalueellaan täällä ja oman paikkansa (ikuinen) etsintä yhdistää meitä vahvasti. Olen tutustunut täällä tähän mennessä paremmin kahteen turkkilaiseen, yhteen skotlantilaiseen, yhteen meksikolaisitävaltalaiseen ja pian toivottavasti yhteen saksalaiseen tyttöön, jos suomalaisitävaltalaisia ei oteta lukuun. En kunnolla yhteenkään täysin itävaltalaiseen, vaikka kontaktinpoikasia onkin kyhäilty. Nekin kyhäelmät ovat varmasti jo murentuneet mm. omaan laiskuuteeni pitää yhteyttä mutta myös siihen, ettei heitä itseään niin paljoa kiinnosta, heillä on oma vakiintunut elämänsä täällä.

Yhteistä ulkomaalaisten kanssa luoduista siteistä on niiden syntytapa. Olen todennut olevani juuri maahan muuttanut ja tietämätön paikoista ja meiningistä ja minua on sitten siitä sympattu ja käsketty ottamaan puhelinnumeroita ylös ja menemään heidän kanssaan kahville. Lähes jokainen on todennut käytännössä kahvikutsunsa esittämisen pääsyyksi sen, että he tietävät, miltä minusta tuntuu, eivätkä halua jättää minua yksin. Kiitos, sillä sen tunteen takia mä etsinkin uusia kontakteja ja on ihanaa, että voidaan olla rehellisiä sen asian kanssa.

Kriiseilin aiemmin esimerkiksi ulkonäöstäni ja pukeutumisestani täällä suhteessa paikallisväestöön, mutta ulkomaalaisjengissä kukaan ei välitä toisen tyylistä, miten jumalaista. Ulkomaalaisten seurassa tuntee olonsa vapautuneeksi ja luottavaiseksi, me tiedetään et missä lirissä me kaikki oikein ollaan. Kukaan meistä ei ole sen parempi katsomaan toisiaan pitkin nenän varttaan, sen unohtaa niin herkästi.

Irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteeseen liittyy myös vahvasti tunne omasta tarpeestaan ilmaista omaa ideologiaansa, tyyliään, elämäntapaansa ja mielipiteitään vahvasti, tarve niiden suoranaiseen korostamiseen on ollut itsellä oikeasti aika suuri. Jotenkin tunnen itseni haastetuksi täällä pitämään kiinni omista jutuistani ja pitämään kiinni omasta kulttuuritaustastani. Suomalaisuuteni korostuu täällä noussen uusiin sfääreihin, tyttöjen kanssa pidetään tiukasti kiinni erilaisista suomalaisista perinteistä ja tavoista, vaikka totta kai itävaltalaisia tapoja otetaan mukaan sekä alitajuisesti että tietoisesti päättäen. Ihmetellen odotan tunteiden kehittymistä ja tuntemuksien muuttumista tulevien kuukausien aikana.

Viimeiset pari viikkoa on ollut vahvaa noususuhdannetta täällä, kun sisko ja Iiris olivat täällä käymässä. Varsinkin viime viikon kokemukset vallatusta talosta, jossa oli pyöränkorjausbileet ja SlutWalkista olivat mulle todella tärkeitä, sillä niissä mukana olleet ihmiset tuntuivat tosi tutuilta ja muistuttivat mua Suomesta. Tähän asti kodikkain olo oli itse marssin aikana. Oli ihanaa olla keskellä niitä ihmisiä, jotka jakoivat samoja aatteita ja päämääriä mun kanssa, sillä musta on ollut todella vaikeaa löytää täältä heidän eli mun kaltaisia ihmisiä wieniläisten ja paikallisväestön joukosta. Nyt mun päämääränä on tunkea jalkaa oven väliin, jotta pääsisin kärryille enemmän heistä.

Uskon todella vahvasti palaavani Suomeen tämän vuoden jälkeen. Joskus myöhemmin tulevaisuudessa lähden kyllä varmasti vaihtoon, saas nähdä. Kun lähdin tänne elokuussa niin kuvittelin, että tämähän on lasten leikkiä. Kaikkea muuta, vaikka tämä ei ole ollut myöskään ylitsevuotavan raskasta tai ikävää, haasteita on kuitenkin riittänyt. Paha kuitenkaan vielä parin kolmen kuukauden korvilla tällaisia liikaa miettiä, viimeinen puolivuotinen on ehkä se määrittävä ajanjakso näiden päätöksien suhteen.

Ruma

Mulle tulee vähän kokkaaminen mieleen au pairina olemisesta, sillä täällä elämä kulkee kuin vuoristorata. Ylös ja alas, oho tulikin yllätyskurvi! Vauhti huumaa ja vaikka välillä hirvittää, niin hauskaa on.

Tänään pistin tyttöseni ensimmäistä kertaa melkein omin avuin nukkumaan, perheen entinen au pair Essi seisoi korskeasti taustajoukoissa. Pientä positiivista väsymysiltahepulia oli ilmassa iltatoimiin patistaessa, mutta vastarinta oli olematonta, kun tarjottiin mahdollisuutta pötkähtää sänkyyn. Aiemmin kun olen avustanut/pistänyt iltatoimia alulle, on yleensä homma mennyt enemmän pelleilyn kuin tekemisen puolelle. Kerran kannoin tytön kolmesti yläkertaan, kun se mokoma karkasi aina keskikerrokseen. Hampaidenpesukin oli suoranainen farssi siihen asti kunnes Klaus tuli kotiin. Oma auktoriteetti jäi kyllä silloin katujyrän alle, mutta nyt pistetili on tasan.

Kikka lähti tänä aamuna takaisin Suomeen ja huomenna Iiris tulee tänne, joten pidin tänään pötköttelypäiväni. Nukuin muun muassa pitkästä aikaa päiväunet ja luin uutisia. Leivoin myös kolmatta kertaa leipää täällä, nyt alkaa olla jo haju siitäkin. Eka leipä oli onnettoman raaka, toinen tylsä, mutta nyt oli suhteellisen toimiva. Tein eilen myös kasvispiirakkaa, mutta homma kaatui liian pieniin kananmuniin. Siitä tuli jotain taikinaisen kasviskeiton tyyppistä hieman jähmettynyttä settiä. Seuraavalla kerralla lataan piirakan kananmunilla tai keksin vaihtoehtoisen taktiikan. Huomenna ei tarvitse onneksi laittaa ruokaa, saa vähän tuulettautua keittiöhöyryistä ja suunnitella jotain innovatiivista safkaa tulevalle viikolle.

Mulla alkoi tänään valua taas räkää nenästä, en todellakaan ole valmis uuteen kipeilyyn. Elokuun kolmen viikon flunssakärsimykseni jälkeen about jokainen suomalainen täällä on kohdannut saman, kiellän osuuteni asiaan.

Äiti ja muutama muu saattaa saada nyt slaagin, mutta aion kokeilla värjätä hiuksia. Hiusten pituus on tällä hetkellä vajaa 10cm, joten sen verta hiusta menee maksimissaan pilalle. En ole koskaan ennen värjännyt hiuksia ja nyt turvallisen välimatkan päästä kotoa sitä voisi kokeillakin. Jouluun mennessä on taas koskematon kuontalo. Oon miettinyt kyllä myös hiusten kasvattamista, mutta varsinkin tästä pituudesta homma tuntuu ihan hullulta. En usko sisäistäneeni vieläkään ihan täydellisesti nykyistä hiusmalliani, kuvittelen nääs kasvattavani pitkät hiukset takaisin hujauksessa. Vähän kyllästyttää yksipuolinen stailaus.

Oon käyttänyt niin paljon huulipunaa ja niin vähän rasvannut/antanut huulten palautua pohjustuksesta, että suupielet on kuivunut ihan sikana. Yksi päivä sattui avata suuta suht ammolleen, joten oli pakko aloittaa hoitokuuri. Blistex maksaa täällä alle 1,50e ja onhan mulla Nivean minikiekko akuutteihin hetkiin.

Pelasin tänään Afrikan tähteä sitten ikuisuuden, ihan paras peli! Alkoi himottaa myös Monopoli ja se myyräpeli, jossa myyrien pitää päästä kolojen kautta alemman tason pelilaudalle ja lopulta joku saa kultaisen lapion.

Heidi löysi täältä kuoron! Aivan upeaa. Jumaleissön, kuoron! Ei tarvitse laulaa enää SMG:tä tai Ultra Brata tai suomalaisia klassikkobiisejä bussipysäkeillä yksisseen tai kaverin kanssa etsien balanssia. Eräs skotti löysi myös jalisporukan täältä, halleluja! Jumppatunneille en ole vielä kertaakaan jaksanut eksyä, mutta onneksi lenkillä olen jaksanut käydä pari kertaa viikossa. En ole muuten pyöräillyt reiluun kahteen kuukauteen. Tosi hämmentävää, sillä yleensä mulla ei ole muuta tapaa liikkua paikasta toiseen. Huomaa helposti, miten jalkojen lihasrakenne on muuttunut kesästä. Saa nähdä, poljenko jouluna kinoksien keskellä niin kuin yleensä vai jätänkö kamikazeilun välistä. Epäilen unohtaneeni jotain olennaista talvipyöräilystä, kun en saa edes sopeutumisaikaa siihen.

Suomesta kaipaan ihan sikana Rumaa ja siellä hengaamista, ihan sairasta :D Olikohan mulla jotain muuta elämää ennen tätä kuin rumailu? Anw sinne syöksyn kyllä joululomalla.

Lupaan huomenna hakea postista postimerkkejä. Lupaan. Mut nyt meen nukkumaan, harmaat aivosoluni menivät jo edeltä.

Pieniä iloja

Älyttömän hyvä fiilis kaikesta, lillun hattarameressä. Pikkusiskoni Kikka ja Noran serkku Maria ovat täällä, muutaman päivän kuluttua Iiris pöllähtää paikalle, sain sekä digikameran että ikuisuusvanhan filmikameran, saaristolaisleipää, ruisleipää, lakritsaa, vaatteita, aurinkoa, pipon, jätskiä, omenastruudelia, sitä aitoa sacherkakkua, oranssit housut (what the f*ck piumpipipiumpipipiupiu), juustomakkaraa, kaurapuuroa, talonvaltauksen, espanjalaiset bileet, meksikolaisserbialaisitävaltalaiset bileet, siiderimäistä persikkaskumppaa, kuvia koneelle, olen melkein ostanut postimerkkejä ja kirjekuoria, löysin järkevät sulkakorvikset, baskerin, kaulahuivin, käynyt Stephansdomin katakombeissa, kulkenut ensimmäistä kertaa D:n ratikalla, kävellyt rikollisesti Schönbrunnin pehmeämpääkin pehmeämmällä nurtsilla ja saada mainion profiilikuvan, huomannut puhuvansa ajoittain jopa brittiaksentilla, ihmiset on luullut mua englantilaiseksi, venäläiseksi, norjalaiseksi, puolalaiseksi ja unkarilaiseksi, saksa alkaa olemaan paremmin hallussa, kyttään ihmisiä metrossa peilin kautta (mikään ei ole ihanampaa/ihanempaa?), sai kuulla kamerakaupasta, jossa on hipsterpoikia myyjinä, näin Wall Streetin vastaisen mielenosoituksen jäänteet, esittelin ihmisille Double Rainbowta ja Frederikin Jeesus Kristusta, en ole lukenut uutisia vajaan viikkoon, leivoin raakaa leipää, tein schnitzeleitä vääristä jauhoista, saanut joululahjaksi lennot jouluksi Suomeen (olen siellä siis 22.-30.12 yeah), opin tuntemaan tätä kaupunkia entistä paremmin, talitintti laulpo kotipihan viiniköynnösoksistossa ja tuntui aivan Suomen keväältä, naapurin läski Karvisen näköinen kissa pelkää mua (ihan oikein sille), sain kiinni järjettömän kokoisen ristihämähäkin mun huoneesta (muistanette kauhu-uutisoinnin yöllä huoneeseen hiipivistä ja viatonta urhiaan pureskelevista superhämähäkeistä, täällä on oikeastaan pelkästään sellaisia hämiksiä), olen löytänyt uusia ulottuvuuksia Youtubesta, lopetin The Simsin pelaamisen fabossa, löysin unirytmini takaisin ja kaikenlaista sitä sattuukaan.

Vesisadetta, vaihtelevaa pilvisyyttä

Elämää se elämä täälläkin on, välillä tulee mokailtua oikein olan takaa. Tässä muutama nolo virhe tai vain noloilu:

1. Ensimmäisten viikkojen aikana multa ja Noralta pöllittiin potkulaudat puistossa. Puisto oli iso, eivätkä potkulaudat olleet aina näköyhteyden päässä. No, kuulemma joku vihreäkeesinen jäbä jonkun pienemmän poitsun kanssa vei sitten meidän laudat. Näin ainakin kertoi pari pikku poikaa. Semisti nolotti kyllä soittaa Hannalle ja kertoa tapahtuneesta.

2. Unohdin viime maanantaina ensimmäistä kertaa avaimen kotiin. Käytiin tyttöjen kanssa pyörähtämässä vapaalla illalla ja tulin kotia vähän ennen kello 23. Portilla hoksasin, että avain unohtuikin kotia, joten jouduin ensin kiipeämään aidan yli ja sen jälkeen ratkaisemaan, miten hoidan itseni sisään asuntoon. Mun perhe oli mennyt jo nukkumaan, enkä tohtinut herättää heitä, sillä kummankin vanhemman piti herätä aikaisin matkustamaan (toisella oli lähtö Brysseliin ja toisella naapurikaupunkiin). Me asutaan käytännöllisesti katsoen rivitalossa, joten seinänaapureita on useampi kappale ja kaikilla asunnonomistajilla on avain isoon autotallikellariin. Vaihtoehdoksi jäi siis päästä kellarin kautta kotia naapureiden suosiollisella avustuksella. 

Pihapiiriin päästessäni näin kahdessa asunnossa kuudesta olevan vielä valot päällä ja yhdessä todistetusti oli joku hereillä. Ensimmäisestä asunnosta ei herunut armoa, sönkötyssaksani ja kellonaika ei selkeästi vakuuttanut randomia naisihmistä, sillä hän kehotti minua poistumaan avaamatta ovea. Toisessa talossa asuivat perheemme kaverit, perheiden lapsilla on tapana leikkiä yhdessä. Luulin aluksi heidän jättäneen eteiseen vain yövalon, mutta sitten perheenisä vilahtikin ikkunan ohitse ja syöksyin koputtamaan vienosti ovea. Ovi avattiin ja kellarinkin ovi avattiin, joten onnellisena pääsin kuin pääsinkin kotia herättämättä perhettä. Seuraavana päivänä leivoin sitten suklaakakun, josta annoin osan naapuriperheelle kiitokseksi oven avaamisesta. Suklaakakusta tuli vähän ruma ja kevyesti raaka, mutta maistui onneksi tarpeeksi hyvältä.

3. Frau Jelena eli rakastettu siivoojamme tuli viime viikolla taas käymään. Olin olohuoneessa venyttelemässä ja olohuoneesta on eteiseen suora näköyhteys. Ajatuksissani ja kuuroudeltani en kuullut hänen saapumistaan, vaan jäin pitkäksi toviksi antaumuksella pyllistelemään ovelle päin mikroshortseissani, joita en pidä julkisesti. Fraun iloinen "Guten Tag!" selän takana oli suhteellisen suuri järkytys, katsoin pää alaspäin jalkojen välistä vain, että kuka? Frau jäi vain naureskelemaan minulle ja mä pakenin alakertaan omaan huoneeseen noloilemaan. Ei kovin noloa, mutta tarpeeksi hämmentävää tulla säikäytetyksi ja yllätetyksi rempseälle siivoojalle, siitä lähtien olen venytellyt alakerrassa ja ollut venyttelemättä tiistaisin.

4. Ekan viikon ajan sanoin kaikille bitte schön sijasta wie bitte.

5. Kotipuhelin soi ja vastasin siihen luullen soittajan olevan joku suomalainen sukulainen, sillä siihen astisen kokemukseni mukaan vain suomalaiset olivat soitelleet siihen. Pälpätin suomeksi, että minä olen ainoastaan kotona plaaplaa. Vastauksena oli pitkä hiljaisuus, jota koitin rikkoa lörpöttelemällä niitä näitä. Lopulta langan toisesta päästä alkoi virrata puhetta saksaksi. Pyysin saman englanniksi ja huonon äänentoiston takia en lopulta kuullut/saanut selvää melkein mistään, mitä soittaja sanoi. Puhelun jälkeen käteeni jäi vain soittopyyntö kera puhelinnumeron ja se, että tämä joku D-kirjaimella alkava luultavasti nainen haluaisi nähdä perhettäni nyt viikonloppuna, kun hän oli tullut käymään Wienissä. Oli hauskaa antaa perheelle nämä infot, kun heilläkään ei ollut mitään hajua erinomaisista ja kattavista tiedoistani huolimatta soittajasta. Lopulta soittajan identiteetti kuitenkin selvisi ja hän saapui lapsineen illastamaan meille viikonloppuna. 

6. Menin kauppaan ostamaan tiskiainetta. Viikko ostokseni jälkeen todettiin, että en ostanutkaan tiskiainetta vaan jotain epämääräisempää. Ei ihme, että oli vähän vaikeaa välillä saada ruoantähteitä irtoamaan astioista.

7. Pesin ensimmäistä kertaa pyykkiä täällä ollessani. Pyykinpesukone on ylhäältä täytettävää mallia, missä pitää sulkea se rumpu ennen kannen laittamista kiinni. Enhän minä tietenkään sulkenut rummun kantta, vaan onnellisena pistin koneen pyörimään. Siitä kuului vähän epämääräistä kolinaa, mutta ajattelin sen vain johtuvan koneesta.  Myöhemmin Klaus tuli kysymään, olenko pistänyt pyykkiä pyörimään, sillä koneessa vilkkuu jokin ongelmasta infoava valo. Siinä sitten punnittiin, oliko pesukone mennyt rikki vai oliko vedensyötössä jokin vika, kunnes tajusin unohtaneeni sulkea rummun kannen. Onneksi ei pesukone mennyt rikki.

Siinä oli ne, mitkä nyt muistin. Ei kovin pahoja, mutta sellaisia, mitkä on jäänyt mieleen. 

Asiasta kukkaruukkuun. Osa miehistä on täällä täydellisiä sikoja. Siis oikeastikin, aivan uskomattoman törkeitä aina välillä. V*tuttaa aina välillä, ettei äiti opettanut kotona heille mitään etikettiä tai sosiaalisia normeja. Ulkomaalaistaustaiset miehet ovat pahimpia ja välillä oikeasti vain miettii, että mitä helkkaria. Kahtena ekana päivänä saattoi vielä ehkä suhtautua läpällä ja pistää sattuman piikkiin, mutta kahden kuukauden korvilla hymyt on enemmän kuin hyytyneet ja tiettyihin eleisiin, ilmeisiin ja kommentteihin on todella kypsynyt. Voisi kuvitella, ettei aikuiselle tarvitsisi sanoa painu piippiin äläkä seuraa saadakseen olla rauhassa. Kerran oli vähän ahdistava tilanne yhden humalaisen kanssa, jätkä seurasi kadulta metron sisälle saakka, vaikka olin käyttänyt kaikki verbaaliset keinot päästäkseni eroon siitä. Mun turvaksi tuli sitten yksi julkisen liikenteen työntekijä, joka seurasi mun matkaa sitten keskustasta kotimetroasemalle asti ja varmisti tahdikkaasti ja kunnioitettavasti, että saan kulkea rauhassa kotia. Siitä olin ja olen kyllä superkiitollinen. 

Ostin muutama viikko sitten kertakäyttökameran ja siinä oli eilen viimeinen kuva jäljellä. En ollut halunnut ottaa sitä summan mutikassa, vaan punnitsin vaihtoehtoja eri kuvakohteiden väliltä. Esimerkiksi Am Himmelistä saisi upeita kuvia, kuten myös viinitarhoilta. Eipä tarvitse ainakaan enää miettiä, sankarinaapurin tyttö oli meillä eilen illallistamassa ja lähtiessään otti kameran käteen ja kummasteli sitä. Klaus kertoi mikä se on ja NAPS. Minä ja Klaus huudettiin käsi ojossa "NEEIIN", mutta myöhäistä. Innolla pohdiskelen, kuinka taiteellisen kuvan tyttö ottikaan peilin kautta Klausista.

Loppukevennyksen vuoro! Tajuttiin Lauran kanssa vähän aikaa sitten, miten kornia on leikkiä päärynöillä ja luumuilla. Joskus kun ollaan oltu tyttöjen kanssa leikkimässä murhaajahippaa, niin ollaan käytetty surutta maasta löytyviä meheviä päärynöitä ja luumuja vain maamerkkeinä, eikä ole edes tullut mieleen syödä niitä. 

Minskyy!

Minsky on toinen kaikista kohtaamistani kissoista, josta aidosti pidän. Lapsuudessani meillä oli kotona "paljon ulkoileva perhekissa" eli käytännössä villikissa ja mummolassa "raavin sinut verille" -kissa, joten kissaelämykseni ovat jääneet jostain syystä tavallista huonommalle tolalle. Monta vuotta oon mieltänyt itseni 100% koiraihmiseksi, mutta uskoni koirajumaluuteen on alkanut horjua täällä mustavalkoisen söpöläisen takia. Minsky on ensimmäinen ns. tavallinen kissa, joka oikeasti tykkää musta! Oon aina ajatellut, et kissat on tunteettomia ja itsekkäitä kakkiaisia, joilla ei ole kykyä tuntea empatiaa toisia olentoja kohtaan. Mulle tää muutos on oikeasti aika valtava, tämähän saattaa oikeasti muuttaa maailmankatsomustani. En koskaan varmaan saa kyllikseni hihkaista ääneen "Minskyy!", kun se jostain ilmestyy näköpiiriini. Usein se myös saattaa minua iltamyöhällä kotiovelle tai aiheuttaa rytmihäiriöitä aavemaisella äänettömyydellään. Minsky ei raavi eikä pure, kun rapsutan sitä, vaan se kehrää! Ensimmäinen sydäntenmurskaajakissani oli kuitenkin kaverini perheen lievästi kehitysvammainen ihanuus, vieläkin kaipaan sitä kuolamasiinaa. Kuolamasiinaa enemmän olen kuitenkin ikävöinyt Donnaa (Seniorijunioria, vauvaa, Tonskua/Donskua, Tse-Tseä, rakkaalla lapsella monta nimeä (miksi mulla on vain yksi?)), lol. Eilen yöbussissa kainosti kysyinkin tuntemattomalta mieheltä, että voisinko minä kenties hetken paijata hänen cockerspanieliaan t. Iisa 5-v. Aaaaaaa, sain siitä energiaa varmaan tulevan kuukauden edestä!

Tulevalla viikolla alkaa saksan kielen kurssi, super! Sinne pitää vaan mennä ihan tuhottoman aikaisin, sillä sinne otetaan jengiä saapumisjärjestyksen mukaan ja fyysinen läsnäolo on välttämätön heti ilmoittautumisen jälkeen tehtävän tasotestin takia. Saksan treenaamiseksi aloitin lukemaan englanniksi Agatha Christietä, koska satuin näkemään sen kirjahyllyssä saksan kielisten kirjojen välissä. Ajattelin kuitenkin ainakin katsoa abitreeneistä pari saksan tehtävää, en olisi uskonut enää ikinä surffailevani kyseisellä sivustolla. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että sanoja palautuu pikku hiljaa mieleen muutenkin. Uusin oppimani sana on hoffentlich, niissä tunnelmissa kokeeseen myöskin.

Au paireilu ei ole oikeastaan kovin ihmeellistä sinällään. Vietän tavallista perhe-elämää, jossa vain mukisematta siivoan keittiötä ja vietän aikaa pikkusiskon kanssa ja teen noita asioita vielä ihan mielelläni. Välillä mietiskelen, miten kotona ollessani keittiön siivoaminen saattoi olla maailman tylsintä puuhaa, mutta täällä intoudun välillä hinkkaamaan kaapinoviakin. Silitän vaihtelevasti noin pari kertaa viikossa muutamia paitoja vähän vaihtelevasti, mutta odotan sitä hetkeä, kun osaan silittää kauluspaidat nopeasti hyvällä lopputuloksella. Kerran näin untakin, että menin Suomessa pesulaan silittämään kauluspaitoja ja loin sillä urani. Mun pitäisi kyllä tänään varmaan siivota vessa. 

Jos teillä ei ole mitään kirjaa luettavaksi, niin yksi hyvä vaihtoehto olisi Minun suomalainen vaimoni. En muista kirjailijan nimeä, mutta kirjassa oli hauskoja huomioita suomalaisuudesta ulkomaalaisen silmin, niihinhän ei voi koskaan kyllästyä. Luin sen yksi päivä viime viikolla yhdeltä istumalta naureskellen ääneen muutaman sivun välein. Suosittelen!

Viime viikko oli ensimmäinen, jolloin alkoi todella puuduttaa jatkuva ravaaminen kaupungilla ja baareissa. Vietettiin suomalaisten kanssa laatuaikaa keskenämme hyvän ruoan ja elokuvan merkeissä muutamana iltana, ja pakko sanoa niiden olleen yhtiä parhaita hetkiä täällä ollessani. Baareilu mun kohdalla on tarkoittanut täällä lähinnä ehdottomana maksimina kolmea alkoholiannosta ja baarin vaihtamista vähintään kahdesti, usein kolmesti ja aamuyöllä valumista superväsyneenä kotiin. Vaikka sinällään täällä on täydelliset puitteet dokaamiselle, niin ei ole oikeastaan edes tehnyt mieli lähteä sille tielle. Kerran meni vähän lujaa, mutta tylsästi muistelen sitä tällä hetkellä lapsuksena. Älkää kuitenkaan huoliko, tuon teille kyllä asianmukaisia tuliaisia sitten jouluksi!

Syksy pelmahti kertaheitolla paikalle. Viime viikonloppu oli viimeinen miellyttävän lämmin reiluna +20C, maanantaina iski sitten +10-15C kelit tilalle. Kesävaatteet putosivat ihmisten yltä tasatahdissa lämpömittarin lukemien kanssa ja tilalle saapui harmaus sadepilvien ja syysvaatteiden hahmossa. Myönnän odottaneeni tätä hetkeä onnellisena siitä tiedosta, että nyt voin oikeasti käyttää villavaatteita näyttämättä kornilta hellevaatteisiin pukeutuneiden ihmisten rinnalla, mutta vähän jäi kyllä ikävä kesäisiä värisävyjä. Mutta ei se mitään, kyllä se kesä vielä pöllähtää ilmoille.

Viime viikonloppuna oli muuten yksi tän vuoden kohokohdista: Flohmarket! Ostin sieltä ihan sikana kaikkea varmaan suunnilleen 50e arvosta, kun en osaa oikein saada samanlaista nautintoa kauppashoppailusta eli rahaa oli jäänyt vähän sukanvarteen. Turhuuden esikuvina nostettakoot esille olkihattu, jota pääsen varmaan käyttämään vasta tulevana keväänä ja kaksi pientä vinyylilevyä, joissa oli kiva pinkin sävyinen kuviointi. Spottasin kaksi uutta kirpparia tulevalle viikonlopulle: meidän lähellä pidettävien Vihreiden ja sitten keskustassa sekä la että su järkättävä kaiketi kirkon organisoima kirpputori. Sormet syyhyää jo nyt!

Anteeksi, että oon superhuono kirjoittaa kirjeitä. Haluisin käydä ostamassa jotain kunnon kirjepaperia, mutta en oo vielä saanut aikaiseksi ostaa sitä. Kyllä mä vielä jossain välissä ryhdistäydyn ja huomaatte kortin kolahtavan postilaatikkoonne vielä joku päivä!

P.s. Ensimmäinen varma vieras saapuu lokakuun 21.-26. päivä tänne, parasta! Eilen illalla eksyilin ilman karttaa nähtävyydeltä toiselle, joten osaan kuljettaa Iiristä paikasta toiseen ilman varsinaista tietoa mistään. Oli semisti noloa kysyä Hofburgin kohdalla, että mitähän nämä hulpeat pytingit oikein on nimeltään.

P.p.s. Hajottaa mun kappalejako ja jäsentely.