Liian paljon

Tätä tekstiä mun ei varmaan kannattaisi edes postata, mutta olen ollut tällä tiellä jo osassa aiempia postauksiani. Tällä kertaa vuorossa on avautumista, sillä mua hajottaa. Viime viikon kevätfiilikset ovat vajonneet hetkeksi surullisten murheiden alle, sillä kahtena peräkkäisenä päivänä on sattunut liikaa asioita.

Eilen täällä kyläilemässä oleva kaverini ja minä nousimme kauppareissun jälkeen raitiovaunuun hakemaan Noraa iltapäivähoidosta. Ratikka tuskin pääsi edes liikkeelle, kun se teki jo äkkijarrutuksen luultavasti pysäkin edessä olevalle suojatielle jonkun syöksyessä. Silmäkulmasta näin, kuinka seisomassa ollut mummo menetti tasapainonsa ja lähti hallitsemattomasti kompuroimaan hakien tasapainoa. Valitettavasti raitiovaunu oli vanhaa mallia, ja sen jarruttaessa se tekee sen nykien ja äkkijarrutuksissa se nykiikin sitten erittäin voimakkaasti. Mummo ei saanut tästä syystä tasapainoa haettua vaan päinvastoin hän lähti holtittomasti kiihtyen etenemään liikevastuksen mikäliesesanaonkaannytoikeastisuomeksi voimasta kohti ratikan etuosaa. Mummo löi päänsä kovaa raitiovaunun etuosaa vasten ja kovan kumahduksen saattelemana kaikki raitiovaunussa hiljeni ja mummo lysähti lattialle. Pudotessaan hän kääntyi kasvot ylöspäin ja hänellä oli silmät puoliksi raollaan ja silmät kääntyneina luomien alle. Ei yhtäkään elonmerkkiä.

Istuimme Nooran kanssa seinää vasten olevilla penkeillä katse sivusuuntaan, eli näimme koko onnettomuuden alusta alkaen. Olin juuri ennen äkkijarrutusta Nooralle vitsaillut, kuinka säälittävän näköisesti puristin ruokakassia itseäni vasten. Äkkijarrutuksen tullessa ja mummon ottaessa ensimmäisen harha-askeleensa pohdin, pitäisikö nousta ja ottaa hänet kiinni. Olin jo valmiina nousemaan seisomaan, mutta en kuitenkaan noussut hämmentyen ruokakassista sylissäni ja vaipuessani katsomaan lamaantuneena mummon heittelemistä ohitseni. Mummon lopulta maatessa raitiovaunun lattialla kasvot ylöspäin järkytyin niistä jotenkin aivan liiaksi, vaikken ole kokenut olevani kovin lamaantuvaa sorttia aikaisempien kokemuksien vuoksi. Kuitenkin mummon turpeita kasvoja ja tajutonta ilmettä katsoessani ensimmäinen ajatukseni ohi onnettomuuden oli, että hän olisi alkoholisti tai nisti ja aivan sekaisin. Pelkäsin häntä ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, kunnes joku kanssamatkustaja syöksyi ohitseni auttamaan mummoa. Toinenkin tuli ja kumartui kiskomaan mummoa tasaisemmin lattiaa vasten ja tarkastamaan hänen kuntoaan, mutta itse siirryin kauemmaksi pois tieltä.

Olimme Nooran kanssa lähimmät ihmiset, mutta kumpikin meistä vain seisoi ja katsoi. En oikeastaan kauheasti kaiketi ajatellut mitään, olin vain hämmentynyt ja peloissani ja en uskaltanut auttaa vajavaiseni kielitaitoni takia, pelkäsin olevani vain tiellä ja peräännyin seinää vasten lähelle uloskäyntiä. Kolmas auttaja löysi tiensä mummon luokse ja kolmisin matkustajat saivat siirrettyä mummon pois huonosta asennosta ja etummaisen sisäänkäynnin tieltä pois. Raitiovaunun kuljettaja soitti ambulanssia paikalle. Tässä kohtaa mummo taisi avata silmänsä ja haukkoi happea ja raitiovaunun takaosassa olleet matkustajat alkoivat virrata kohti etuosaa katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui. Ahdistuin ja ärsyynnyin muiden käytöksestä, sillä itse tunsin vain tarvetta päästä pois. En kuitenkaan tajunnut poistumismahdollisuutta, ennen kuin kuulin jonkun avaavan oven ja astelevan alas pois korkeasta vaunusta. Sanoin Nooralle, että lähdetään ja tungin itseni muutaman matkustajan ohi ja pääsimme ulos vaunusta.

En kauheasti muista, mitä sen jälkeen hölötin Nooralle, lähinnä vain toistelin tapahtumaketjua kaiketi ja omia pintatuntemuksiani. Selitin ainakin, että meidän täytyy kävellä Silbergasselle saadaksemme bussin, sillä raitiovaunuliikenne ja sen mukana julkinen liikenne siihen suuntaan oli luonnollisesti katkennut onnettomuuden takia. Päästyämme muutaman minuutin päästä Silbergasselle pölötin jotain lisää ja otin päänsärkytabletin. Mulla on niitä aina varmuudeksi laukussa mukana, mutta käytän niitä alle viisi kertaa vuodessa. Bussiin noustuamme ja ollessamme matkalla Noran luokse Hortiin sain päähäni bussin jäävän väärään paikkaan ja selitin Nooralle, että meidän pitää nousta seuraavalla pysäkillä pois, jotta uusi tyhjempi bussi tulisi ja pääsisimme istumaan ja jotain. Olin kaiketi kauhean ahdistunut ruuhkabussin ihmismassasta joutuessamme seisomaan käytävällä. Nousimme pois seuraavalla pysäkillä ja Noora kysyi, että mitä minä oikein puhuin. Katsoin häntä ja sanoin, etten tiedä, sillä tuo bussi meni kyllä oikeaan suuntaan. Olin vain todella jotenkin sekaisin koko jutusta.

Lopulta pääsimme hakemaan Noraa iltapäivähoidosta ja kotiakin asti, mutten ehtinyt palautua koko päivänä kyseisestä tapahtumasta. Kyyneleen tai kaksi pyöräytin, mutten tosissani asiaa käsitellyt sen syvällisemmin. Illemmalla Nooran ehdottaessa minun kirjoittavan asiasta jonnekin kävin muutaman epälaadukkaan fb-keskustelun asiasta ja siinä kirjoittaessani sain kuin sainkin ajatuksiani kasaan. Saatoin järkyttyä onnettomuudesta muun muassa sen takia, että oma isäni kuoli yli kymmenen vuotta sitten menetettyään pyöränsä hallinnan ja ajaessaan päin tiiliseinää ja kasvanut ällötykseni ja ahdistukseni humalaisia, nistejä ja alkoholisteja kohtaan sai minut luulemaan mummon tajuttomien kasvojen merkitsevän hänen olevan täysin sekaisin ja näin. Niin tai näin, olin loppupäivän poissa tolaltani, selitin omiani ja tunsin, kuinka minun oli vaikeaa pitää itseni hetkessä mukana.

Tätä päivää varjosti hieman myöhässä saavutettu suru-uutinen isotätini kuolemasta, sillä se tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Ajattelin porata herttaisesti tämän postauksen kirjoitettuani saadakseni ulos tämän päivän ja eilisen. Onneksi Noora on Heidin kanssa balettia katsomassa, sillä tällä hetkellä tarvitsen eniten omaa tilaa ja tyhjyyttä. Muut au pairit lähtevät viikonlopuksi Budapestiin, joten sinä aikana saan rauhassa sitten levättyä ja valmistella itseäni uudelle viikolle.

Kiitos Noora, että olit täällä pitämässä musta huolta.

Kevätkevätkevät ja kuvitelkaa tähän rutosti sydämiä perään

Kevät on sellainen vuodenaika, joka oikeasti tulee puskan takaa. Ei pelkästään riitä, että lämpötila nousee ja on alkanut joku tietty kevätkuukausi, vaan kevät on saapunut silloin kun sen tuntee. Tänään lagasin kotona tekemättä mitään useita tunteja, kunnes raahasin itseni ulos kauppareissulle. Ikkunasta ulos katsellessani en aavistanut vielä mitään kummallista, siellä näytti olevan epämääräisen harmaa sää, vaikka lämpötila heilui +15 asteessa. Mieliala huiteli jossain väsymyksen ja vitsityksen välimaastossa ja energiataso oli kaivautunut Kiinaan asti piiloon. Matkalla bussipysäkille kevät kuitenkin tuli ja porasi väkivaltaisesti tiensä sieluni syvimpään sopukkaan saakka. Herran jumala sitä hormonien määrää, mitkä yhtäkkiä lähtivät liikkeelle. Tanssahdellen ohitin bussipysäkin päättäen sittenkin kävellä kauppaan, eihän sinne ole kuin lyhyt kävelymatka. Kauppareissuun upposi lopulta pari tuntia, kun päätinkin koukata puiston kautta. Sinne sitten jäin tunniksi istuskelemaan ja seuraamaan, kun koirat kirmailivat sinne tänne ja lapset kiljahtelivat ilosta laskiessaan liukumäkeä alas. Aaaaaaaaaaaaaaa miten maireana sitä voikaan olla! Antakaa mulle punaista pahvia, niin leikkelen niistä sydämiä ja heitän niitä alas Stephansdomin tornista ja valtaan talon, jonka kuorrutan kukkasilla ja lintujen pesillä. Ehkä tästä syystä mä vihaankin kevättä, kun olo on niin hallitsematon tämän manian iskiessä. Aina kesällä saa sitten ja hävetä ja polttaa ne kaikki kevätrunot, joita oli suuressa huumassaan rustaillut. 

Ei mulla tällä kertaa tän enempää, ihanaa maaliskuuta kaikille!

xxx

Äh, oon laiskistunut kaikkeen kirjoittamiseen viimeisen parin kuukauden aikana, vaikka se onkin vielä luettavissa lempihuvituksiini. Laiskuus on kuitenkin luultavasti seuraus siitä, että bailaan joka toinen yö hapoille asti ja välipäivät meneekin sitten x-asennossa sängyllä jumittaen ja nukkuen auringon laskuun asti. Ei siinä oikein jaksa muuta tehdä kuin välillä nousta ylös ja laskeutua takaisin istualleen jääkaapin eteen runoja rustaamaan ja kahvia ryystämään. Tai kaakauta aka kaakaota tai teetä. Herkkää, muttei pitkän päälle kovinkaan kehittävää.

Ajattelin rajoittaa tanssipainotteisia iltoja maksimissaan kahteen kertaan per viikko ja muuten mennä istuskelemaan niihin ihastuttaviin pieniin kahviloihin, joiden rauhaa ja seesteisyyttä pääsen sitten järkyttämään ulvovalla naurullani. Voin kertoa, että kerran tultiin ihan henkilökunnan toimesta pyytämään olemaan vähän hiljempaa, kun olin juuri saanut nauruslaagin asiasta jota en enää muista. Tuli nöyrä olo, enkä ole siellä sen jälkeen käynyt. Tosin syynä paikan välttelemiseen saattaa olla myös se, että ilmoituksen jälkeen päätimme kavereiden kanssa vaihtaa vakavempiin aiheisiin ja kymmenen minuuttia myöhemmin nyyhkimme ja halailimme toisiamme ja sitten taas ulvottiin kuin hyeenat. Joo eli ei enää siis sinne, sillä en halua tietää sainko sieltä elämäni ensimmäisen porttikiellon. 

Nyt oon kierrellyt vähän kunnianhimoisemmin baareja ja tapahtumia yrittäen löytää niitä omia paikkoja. Turhan usein olen kuitenkin päätynyt kellareihin, jossa jengi on suhteettoman aineissaan. Pakko myös osin tähän asiaan liittyen todeta, että oikeasti kiittäkää suomalaisten baarien tupakkakoppeja, ilman niitä lemuaisitte päästä varpaisiin kuin skunkit riippumatta siitä, poltatteko vaiko ette. Suhteellisen harvoissa klubeissa täällä on edes jaettu tiloja savuttomiin ja savullisiin, yleensä ne ovat vain kokonaan savullisia. Ja tosiaan jos sauhuttelu on sallittu jossain, niin siellä sitten sauhutellaankin sitä sun tätä. Se on sitten kiva, kun rintsikatkin haisevat niin, että tietämättömämpi luulisi niiden lilluneen vuoden paskavedessä. Hävettää kulkea aamubussilla kotia ja ällöttää haistella aamulla huoneilmaa vaatteista puhumattakaan.

Pienen ja tuntemattoman kieliryhmän edustajana on tottunut tietynlaiseen vapauteen ilmaista itseään luottaen siihen, ettei ei toivotut kuulijat ymmärrä kuitenkaan yhtikäs mitään paitsi ne kansainväliset sanat. Mulle on tullut jonkinlainen vahva pyrkimys puhua täällä julkisilla paikoilla niin, ettei kukaan saisi napattua yhtäkään sanaa. Yleisesti ottaen tuo tavoite on vähän typerä, hivenen lapsekas ja ei siihen olis yleensä edes syytä, mutta jostain syystä haluan säilyttää sen täydellisen siansaksan verhon, joka laskeutuu suomen kielen hahmossa ylleni. Välillä suomi on enemmän kuin useful kieli esimerkiksi kun pohtii julkisella paikalla ääneen yksityisasioita tai kun pitää päästä eroon joistain ihmisistä. Herran isä miten kiitollinen olenkaan nytten tälle nurkkakuntaiselle ja piskuiselle kieliryhmälle, vaikka sitä kuinka kirosinkin vielä muutama vuosi sitten puurtaessani vieraiden kielien kanssa.

Oon nyt opiskellut aina välillä muutaman tunnin putkeen saksan kielioppia. Musta vaan tuntuu, että mun päässä on rajallinen kielikapasiteetti, sillä sitä mukaa kuin opin saksaa niin unohdan englantia ruotsista nyt puhumattakaan. Lopputuloksena on se, että opin pikkuisen saksaa, mutta tasoni suorastaan syöksyy holtittomalla vauhdilla muiden kielien osalta, myös suomen. Välillä en muista jotain yksinkertaisia sanoja, esimerkkinä vaikka sana kattila saattaa olla aivan ylivoimainen muistettavaksi tai vaikka kengännauhat. Nykyään en oikeastaan pysty puhumaan ihan vapautuneesti mitä sylki suuhun tuo, vaan joudun keksimään vähintäänkin synonyymin jo unohtuneelle sanalle. En muista, olenko kertonut täällä yhdestä idiomisekaannuksestani, mutta ainakin suullisesti sitä ehdin kertoa aika monille. Anw kerran lompakossa ei ollut rahaa ja mun piti päästä pankkiautomaatille. Pohdin sitten siinä sanoisinko kavereilleni minulla olevan matti kukkarossa vai minun olevan tyhjätasku. Fiksuna likkana teinkin sitten kompromissin ja totesin minulla olevan taskumatti. 

Tänään tsekkaan, miten tuo suussasulava omenastruudeli kääriytyy ammattimiehen käsissä uuniin ja lautaselle syötäväksi. Haluaisin Suomeen palattuani hallita edes muutaman peri-itävaltalaisen reseptin, joilla voin sitten aiheuttaa ihastusta ja hämmennystä kanssaruokailijoissa. Frittatensuppe on keitto, jonka pääaines on suolainen lettu. Joo, siis ihan oikeasti, ja se on ihan hyvää kanssa. Niiden lettusuikaleiden lisäksi siellä keitossa voi olla vaikka jotain salottisipulia tai vastaavaa, mutta tuollaiset randomit lihaliemipohjaiset keitot on tosi yleisiä täällä. Ylipäätään ruoat, joissa on miljoona valmistusvaihetta, ovat sitä itävaltalaista keittiötä. Kun Suomessa tehdään ruokaa, niin se tehdään suhteellisen yksinkertaisesti tai ainakin ilman ylimääräisiä kommervenkkejä. Täällä rakastetaan nimenomaan kommervenkkejä ja mitä enemmän niitä joutuu tekemään saadakseen jonkun ruoan valmiiksi, sitä riemastuttavampaa se on. Esimerkkinä perunoita ei koskaan tuoda vain keitettynä pöytään, vähintään pitäisi kuoret olla valmiiksi kuorittuja, mutta silti mokomaa otusta katsottaisiin jopa kauhistuneina. Peruna pitää keittämisen jälkeen paistaa pannulla tai siitä pitää tehdä perunasalaatti. Perunamuussikin voisi olla ihan ok, mutta en sellaisia ole kuitenkaan täällä nähnyt muutan kuin Ikeassa. Voisin tehdä noista ruoista joskus ihan oman postauksen, mutta yleisesti ottaen ruoanlaitto itävaltalaisittain on tietyiltä piirteiltään kaukana yksinkertaisuudesta. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi tuo ihanainen omenastruudeli on helppo herkku.

Opiskelemaankin pitäisi sitten lähteä tässä joskus, niin mulle on ainakin sanottu. Erityispedagogiikan kokeisiin nyt ainakin menen, jonka lisäksi valikoin tässä toista panostuskohdetta. Sosiaalipsykologia ja -työ voisivat olla myös sitä jotain, kuten myös viestintätieteet ja valtiotiede noin yleisesti, mutta taivun ehkä kuitenkin tälle sossulinjalle. Pitää vielä vähän hutkia ja tutkia, josko pinnan alta vielä jotain löytyisi.

Jäähyväisiä ja siirtymä kohti tuntematonta

Eilisillan ja -yön aikana tajusin menettäväni enemmän ihmisiä kerralla kuin koskaan ennen. Täällä asuessa on tullut hengattua ja tutustutta erilaisiin ihmisiin kuten vaihto-opiskelijoihin ja (suurin) osa heistä asui täällä vain yhden lukukauden ajan. Jotenkin pari päivää sitten en osannut vielä valmistautua tähän menetykseen, koska en osannut hahmottaa tilanteen vakavuutta ja lopullisuutta. Toissapäivänä en ollut vielä kovinkaan murheissani, ajattelin vain kaikkea hyvää jo kokemistamme yhteisistä hetkistä. Eilen kuitenkin tilanne realisoitui ihmisten pakkaamista seuratessa ja jäähyväislahjoja antaessa. Parkuminen oli turhankin lähellä ja okei, kyllä minä loppuillasta niitä kyyneliä sitten vuodatin sydän särkyneenä.

Ihmiset, keihin olen täällä ollessani tutustunut, ovat aivan mielettömiä, ainutlaatuisia ja mahtavia persoonia. Heidän kanssaan olen viettänyt lukuisia unohtumattomia hetkiä sekä hyvässä että pahassa. Heidän lähtiessä tämän päivän ja huomisen aikana ei vain heidän elämänsä vaan myös minun elämäni muuttuu. Arki oli rakentunut osin heidän ympärilleen ja nyt jäljellä on vain tyhjyyttä siellä täällä. Tiedän tilanteen korjautuvan kuluvien viikkojen aikana, mutta se ei pyyhi mielestäni pois heidän muistoaan. Elämää, jonka vaihtarit vievät mennessään, ei kukaan saa enää takaisin, ei jäävät eikä lähtevät. Vihaan olla se jäävä osapuoli.

Toisaalta pitäisi muistaa, että en ole oikeastaan menettämässä ketään. Pablo sai lohdutettua minua kertomalla sen yksinkertaisen seikan, että ihmiset vain muuttavat vähän kauemmaksi, mutta ovat kuitenkin siellä minne ikinä menevätkin. Ei kukaan tässä sentään kuolemassa ole ja tulevaisuudessa näen vuoren varmasti osaa heistä.

Toivon kaikkea todella hyvää, eritoten menestystä ja onnea teille kaikille. Tiedän ettei ulkomaalaiset lue tätä blogia vaikka tämän postauksen olisinkin tehnyt englanniksi, joten tämä on lähinnä omistettu teille ihanille suomalaisille vaihtariystävilleni. Teitä kaikkia tullaan kaipaamaan ja täällä on kesään asti ihmisiä odottamassa teitä. Kiitos, että olitte tällä samalla matkalla kanssani.

Kaikella rakkaudella, kunnioituksella ja pyytteettömästi elämän parhaimpia hedelmiä teille toivoen,

Iisa

Kyltymättömyyttä

Kirjaimellisesti hengitän pitkästä aikaa. Infernaalisten syövereiden jälkeen muhun iski täydellä voimalla älytön energiakylpy vajaa viikko sitten ja sen avulla oon lennellyt valonnopeudella pintaliitoa tän kaiken yllä. Maanisdepressiivistä? Ehei, koen vain palanneeni ennalleen. Tunnen, kuinka energia huokuu ulos jokaisesta mun ihohuokosesta ja kuinka työnnän ihmisiä pois tieltä koskematta heihin. Mä oon vaan niin kiitollinen ja äärettömän onnellinen, et oon saanut omahyväisen paskiaisasenteeni takaisin, tältä oikeasti tuntui olla nimenomaan elossa. Tanssin kaduilla välittämättä katseista, hymyilen ohikulkijoille, nauran kahta kovempaa kun joku tuntematon matkii nauruani, teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja ihailen elämääni. Totesin Heidille pari päivää sitten suunnilleen näin: "Minussahan ei ole mitään vikana, olin vain pettynyt maailmaan ympärilläni." For real, vitun idiootti. Maailmahan on ollut ihan samanlainen paikka koko elämäni ajan peruspilareiltaan myös viimeisten viiden kuukauden aikana, yksin olen omaa hautaani kaivanut. 

Sykin rakkautta kaikkea elävää ja elotonta kohtaan. Tänään aamulla oli satanut kunnon kerros lunta ja juoksimme Noran kanssa koululle heitellen lumipalloja ja nauraen lumen tuoman iloisuuden anteliaassa hurmoksessa. Voisin halata jokaista istutuspuuta ohikulkiessani, mutta pelkään niiden olevan koiranpissassa. Olen pari viime päivää katsonut auringonnousua ja ihastellut sitä ääneen Noralle ja muutamana aamuna olemmekin pariksi sekunniksi pysähtyneet koulumatkan korkeimmalle kohdalle ihailemaan taivaalle syntyvää väripalettia. Kulkiessamme kouluun matkalla on peili-ikkunoita, joihin meillä on tapana antaa aina leveä aamuhymy toisillemme ja itsellemme. Hymyilin pitkästä aikaa leveästi hampaat näkyen tänä aamuna, vaikka märkää lunta satoi päin naamaa. Annoin sille jopa paluuvirneen kotimatkallani, mitä en ole ennen tehnyt.

Olen pari iltaa viimeisen viikon aikana käynyt mahtavissa baareissa, joissa on kotoisa olo. Kulmakarvamiehet eivät ole tehneet minulle kotia, vaan lähinnä saaneet minut vaivautuneeksi, mutta noissa pakoissa missä nyt olin olo oli kantisporukkaan kuuluva. Kukaan ei siellä katseellaan kysellyt minulta hiusteni pituuttomuuden syytä tai epäillyt syöpää. Toisessa paikassa jengi olisi syönyt mun kädestä vaikka kakkaa, jos olisin sitä heille tarjonnut. Noi illat oli sellaista tahatonta ja spontaania egobuustausta, jota olen tarvinnut ja buustaus sattui osumaan vielä täydelliseen saumaan. Oon käytännöllisesti katsoen ilmiliekeissä, eikä mulla ole aikomustakaan jarruttaa vaan päinvastoin antaa kaiken pinttyneen paskan palaa elävältä. 

Pitkästä aikaa elämä ja energia tursuilee ulos minusta, olo on kuin sisälläni olisi ehtymätön ilotulitussirkus. Opin taas rakastamaan maailmaa ja jopa itseäni hitusen enemmän, vaikka itserakas olenkin aina ollut. 

Tuntuu, kuin joku olisi juuri räjäyttänyt pankin ja rahat valuvat vinhalla vauhdilla tällä hetkellä kohti mustaa pakua. Tässä tarinassa minä olen se rahavirta, joka iloitsee vapautumisestaan ja pääsystään takaisin jatkumoon. Elän jälleen hetkessä kiinni.

Hyvästi kulttuurimasennus! Ilman sinua olisi paljon jäänyt kokematta ja tekemättä, mutta on aika suunnata katse kohti tulevaisuuttani.

Budapestista ja Bratislavasta

Haluan kertoa Unkarista ja Slovakiasta muutamia huomioita, joista osa on matkaoppaasta poimittuja ja osa muutaman tunnin visiitin ajalta rekisteröityjä seikkoja. Tosiaan, lähdettiin Juuson, Miljan, Viljamin ja Heidin kanssa aikalailla äkkilähtöinä bussilla ensin Budapestiin ja muutamaa päivää myöhemmin Bratislavaan päiväreissulle. Budapestin bussiliput maksoivat 21e ja Bratislavan 12e, joten halvaksi tuli. Kummallakin kerralla ostettiin liput toimistolta, jossa loppusumma oli euron parin verran korkeampi kuin netistä ostettaessa, mutta varmuus ostoksen onnistumisesta jää kuitenkin paremmin käteen.

Kumpaakin reissua leimasi menobussissa hikinen matkaoppaan selaaminen, sillä kenelläkään ei ollut käytännön tasolla paljoa hajua kohdemaista tai -kaupungeista. Historiaa aktiivisesti aikoinaan lukeneena yllätin itseni täydellisellä tietämättömyydellä Unkarin ja Slovakian historiasta. Unkari kuitenkin on ollut aikoinaan Habsburgien alaisuudessa muodostaen mm. Itävalta-Unkarin. Näiltä ajoilta mitä luultavimmin Unkarissa katsotaan itävaltalaisia vähän alentavasti ja esimerkiksi kippistely on vastoin maan tapoja sen muistuttaessa liikaa Unkarin itävaltalaisaikoja. Tosin kuulin sitten paikalliselta kaverilta paluubussissa, että he saattavat kyllä nostella maljoja viinilaseilla, mutta lasit eivät saa koskea toisiaan.

Unkari oli monella tapaa täydellisen ihastuttava. Parlamentin edessä katu oli halkeillut, monet rakennukset vaikuttivat suorastaan homssuisilta ja arkkitehtuurinen rikkaus oli kaunista. Rakastan neuvostohenkisyyttä todella paljon, vaikka kommariksi en tunnustaudu. Tyylilajiltaan se sielukkuudellaan kuitenkin puhuttelee minua jollain tasolla, olisitte nähneet minut henkäilemässä niiden vanhojen ja rämien graffiteilla töherrettyjen bussien perään.

Oma settinsä oli tietenkin unkarin kieli. Ei mitään toivoa ymmärtää sitä millään tasolla, lähimpänä suomalaista vastinetta oli nollaa tarkoittava nulla, mutta muuten mentiin pitkälle ohitse. Kieli tuntuu olevan täynnä o-, ö-, c-, z-, t-, s- ja kaksoisvokaalimerkintää tarkoittavia heittomerkkejä ja näyttää kirjoitusasultaan ehkä vienosti islannilta. Sanoja sinällään varmaan olisi ollut helppo lausua, mutta ääneenlukuyritykset kuihtuivat usein naurukohtaukseksi. Siinä sitten yrittää tosissaan vääntää ääneen lausetta "Igazságügyi szakértői és kutató intézetek", mikä translate.googlen mukaan tarkoittaa kaiketi oikeuslääketiedettä ja tutkimuslaitosta. Unkarin kielen aakkoset onkin sitten tässä: a, á, b, c, cs, d, dz, dzs, e, é, f, g, gy, h, i, í, j, k, l, ly, m, n, ny, o, ó, ö, ő, p, q, r, s, sz, t, ty, u, ú, ü, ű, v, w, x, y, z, zs, joten niitä riittää.

Hintataso oli käsittämättömän alhainen Unkarissa, siis Jeesus kun sai todella onnistuneen alku- ja pääruoan viineineen viidellä eurolla! Ja viiniä muuten tilataan deseinä, mikä kuulostaa suhteellisen juntilta, mutta ei varmasti ainakaan aiheuta epäselvyyksiä annoksien koossa. Unkarin forintti (HUF) kuitenkin kärsii suhteellisen kroonisesta inflaatiosta, eikä nykyisen hallituksen toimet ole ainakaan auttaneet pitämään valuuttaa kansainvälisessä suosiossa. Heidi, Milja ja Viljami juttelivat Unkarissa viikon lomailleen hollantilaisen pariskunnan kanssa bussissa ja nämä kertoivat valuutan arvon tippuneen euroon nähden 7% viikon aikana. Yksi euro on suunnilleen 315 forinttia, mutta silti oli siinä jotain glamouria pitää 10 000 forintin seteliä käsissään. 

Bratislava tuntui vähän lamelta Budapestin jälkeen, mikä johtui osin varmasti Bratislavan pienestä koosta. Budapestissa asuu reilu 1,7 miljoonaa asukasta ja Bratislavassa vain nuhjuiset reilu 400 000 asukasta. Liiskasin lukin päiväkirjaani vasten paniikissa, kun naamaani kutittanut irtohius ei ollutkaan hius. Lentokenttä oli yllättävän lähellä keskustaa ja sekin vaikutti todella pieneltä, kokoluokka oli lähellä Tikkakosken lentokenttää melkein.

Bratislava ei alkanut kovinkaan ihastuttavasti, sillä saimme lentokentältä kannoillemme erittäin oudon pojan, jolla saattoi hyvinkin olla myös jotain henkistä vajavuutta. Sinällään harmiton ja ystävällinen tapaus oli, sillä hän auttoi lentokentällä kaikkia tiettyyn bussiin nousevia matkustajia eli mm. meitä ostamaan lipun minne he halusivatkin päästä, mutta sitten poika lähtikin kuudenneksi pyöräksi. Noustiin pois bussista ja poika jäi viereemme seisomaan. Alkuun ei edes tajuttu, että se aikoi hengata meidän kanssamme (ikuisesti), mutta sitten kun se seurasi seurueemme jäseniä yksittäin ja koetti paimenkoiran tavoin pitää meitä yhdessä, oli vitsit vähitellen vähissä. Halusimme päästä pojasta vähitellen eroon, sillä viidestäänhän meidän piti kulkea eikä random kukalie kannoillamme. Minulla oli vielä lisäsyynä eroonpääsemisessä se, että oma paluubussini Wieniin lähti kolme tuntia myöhemmin kuin muilla, enkä todellakaan halunnut jäädä yksin randomin seuraajan kanssa. Epäilimme häntä myös varkaaksi, sillä hän olin ainakin Juuson mukaan tuijotellut meidän laukkujamme bussissa. Tapaus oli loppujen lopuksi niin ahdistavaa, että yritimme juosta nurkan taakse karkuun piiloon häneltä siinä kuitenkaan onnistumatta, ja hän jatkoi seurassa hengaamista kuin ei mitään jatkaen vain slovakian puhumista. Jouduimme lopulta turvautumaan paikallisen apuun, sillä poika ei puhunut sanaakaan saksaa eikä englantia. Paikallinen mies kuitenkin uhkasi häntä kiihkottomasti poliisilla, ja saimme sitten jatkaa keskenään matkaamme.

Bratislava oli hämmentävä kaupunki, sillä missään ei näkynyt nuoria. Paikalliset kaikki olivat yli 60-vuotiaita pappoja ja mummoja, mutta suurin keskustassa liikkunut ihmisryhmä oli me turistit, vaikka meitäkin oli vain kourallinen. Kadut loistivat tyhjyyttään, vaikka autoja kyllä kulki isoimmilla teillä. Löysin myöhemmin eräältä isolta ostarilta rich bitch -teinit, mutta oikeasti ulkona heitä ei liikkunut yhtäkään kappaletta. Okei, sääkään ei ollut varsinkaan iltapäivästä parhain mahdollinen, mutta oli se silti outoa. ¨

Kun muut läksivät takaisin Wieniin katsomaan balettia, lähdin joen toiselle puolelle muka seikkailemaan. Päädyin tosiaan sitten sinne teiniostarille ja supermarkettiin ostoksille, mukaan tarttui mm. jumalaisen ihania kaupungin nimikkomakkaroita. Sieltä kävin kuvaamassa ylikulkusillalta pari kuvaa neuvostokerrostaloista, mutta ei ne ole näyttämisen arvoisia, linnan pihalta oli miljoonasti paremmat näkyvät. Vanhan keskustan puoli oli kuitenkin huomattavasti vähemmän spurgu kuin neuvostopuoli, tuloerot oli ikävän selkeitä ihmisten välillä.

Lopuksi ennen lähtöä halusin käydä safkaamassa jossain perinteisen näköisessä raflassa, mutta ruoka ei ollut kovin innoittavaa. Pyysin tarjoilijaa auttamaan perinteisen slovakialaisruoan tilaamisessa ja pääruoaksi eksyi perunapannukakkua ja niiden päällä pihvejä. Niitä sitten piti dipata maustamattomaan kermaviilikastikkeeseen ja köyhä salaatti piilotteli pihvien ja kakkujen seassa, ei ollut kovin kummoinen makuelämys. Olueksi erehdyin tilaamaan jonkun kamalan tšekkiläisen oluen, jossa oli se hirveä metallinen vivahde, jota inhoan. Jälkiruoaksi otin lettuja, joiden sisällä oli aprikoosihilloa ja päällä juoksevaa marjahilloa sekä kermavaahtoa. Minun makuuni se oli ehkä vähän ylimakea, mutta kuitenkin ihastuttava tylsän pääruoan jälkeen.

Jouduin kiiruhtamaan bussiasemalle vähän kovempaa ja asemalle päästyä kunto petti, kroppani kosti taivuttamalla minut yskäkohtauksen kouriin. Vaikutin varmasti lievästi humalaiselta toikkaroidessani epämääräisesti sinne tänne. Tosiaan tulin Suomessa viimeisenä päivänä kipeäksi, kuumetta en missään välissä mitannut, mutta ääni meni totaalisesti yhdessä vaiheessa. Sammuin sitten paluubussiin yskäkohtauksen uuvuttamana ja heräsin vasta Wienissä.

Kaupunkeina pidin tosiaan Budapestia kiinnostavampana kuin Bratislavaa, koska Budapest tuntui Bratislavaa selkeästi nuhjuisemmalta. Bratislavassa tosin jengi osasi puhua englantia minusta yleisemmin kuin Wienissä osataan, joten toisaalta siellä olisi suhteellisen helppo matkustaa. Unkarissa sössötin saksaa, vaikka englannin ja saksan ollessa vaihtoehtoina jengi mielummin puhui minulle englantia sitten takaisin. Oli jotenkin kauhean vaikeaa yrittää riisua saksaa pois päältä, kun on tottunut ulkomailla aina vain yrittämään änkyttää saksaa kaikille takaisin.

Pakko päästä kiertämään laajemmaltikin Itä-Eurooppaa ja mieluiten myös Venäjää itseään joku päivä, haluan nähdä neuvostoajan jäljet ja nuhjuiset maat ja mannut ennen kuin niiden viimeiset muistomerkit jyrätään maan tasalle uudistuksen nimissä.

Köszönöm Finnország!

Eli kiitos Suomi, oli monella tapaa helpottavaa olla siellä ja kokea pala entistä elämäänsä hetken aikaa. Olin unohtanut yllättävän paljon yllättävän randomeja asioita Suomesta, kuten Pasilan olemassaolon, kodin astianpesukoneen ulkonäön ja jopa oman huoneen koko ja ulkonäkö yllätti. Nauroin spontaanisti ääneen pyöräillessäni sateisena aatonaatonaattona Jyväskylän keskustassa pohtien sen syvää rumuutta, jota en ole aiemmin oikeastaan tajunnut. Tuttua ja turvallista joo, mutta miksi noita 70-luvun rumiluksia on olemassa?

Yllätyin vähän myös suomalaisten osin vahvoista slaavilaisista piirteistä. En nähnyt kahtena ensimmäisenä päivänä suomalaisia laisinkaan suomalaisina, vaan jonain ulkomaalaisryhmänä. Kaveritkin näyttivät hassuilta ja erikoisia kasvonpiirteitä tuijottelinkin melkein jokaisen kohdalla vaivihkaa. Sorruin jopa tuijottamaan blondeja, sillä oma silmä ei ollut tottunut näkemään vaaleita niin valtavina massoina.

Parhaita hetkiä vietin lyhyen lomani aikana perheen kesken joulupöydässä, vaikka sitä en lomani aikana vielä kotona ollessani tajunnut. Kotona saa olla juuri sellainen kuin oikeastikin on ja voi rauhassa piikitellä muita ja tulla itse puukotetuksi selän takana, kun joku bustaa liian pienestä laatikkoannoksesta. Oli kuitenkin jotenkin outoa vierailla vanhoissa ympyröissä, olo oli jollain tapaa outo ja ehkä odottava. Oman kielen köyhtyminen häiritsi suhteessa aika paljon, sillä lauserakenteet, taivutukset ja sanat olivat välillä hukassa. Tuntuu vähän siltä, että olisin menettänyt palan itseäni kieleni köyhtymisen seurauksena, sillä ennen suullinen ilmaisu oli minulle voimavara. Nykyään se on ehkä enempi kirjoittaminen, vaikkei tämäkään suju niin kuin ennen.

Suomessa ollessani ja asioita purkaessani mm. Iiriksen kanssa, joka kyläili täällä lokakuussa, hoksasin, että tämä kulttuurimasennus lähtikin käyntiin jo ennen lokakuun puoltaväliä. Anteeksi Kikka ja Iiris, kun saitte siitä niin roimasti teille kuulumattoman osanne pahasta olostani. Jotenkin koko setti tuntuu absurdilta, enkä ole oikeastaan ehkä vieläkään kunnolla hyväksynyt masennusvaiheeni olemassaoloa. 

Nukuin käsittämättömän paljon, mikä varmaan selittyi osin jännittämisestä ja siitä, ettei osannut säilöä energiaansa tai tuhlata sitä tasaisesti. Ensikertaa tunsin myös olevani jotenkin puun ja kuoren välissä kahden erilaisen maan suhteen, kun en oikein tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Vaikea pukea tuntemuksia sanoiksi, koska en itsekään oikein osaa tulkita fiiliksiäni edes puolittain. Jäähyväiset saivat myös uudenlaisen merkityksen, sillä ennen hyvästelyt olivat lähinnä sitä, että jengi menee viikoksi Mallorcalle. Tuntui osin pahalta nähdä jengin itkevän niinä hetkinä, sillä en haluaisi viimeisestä hetkestä niin onnettomia. Olisi ehkä pitänyt viipyä Suomessa vähän pidempään, mutta keväällä sitten varmaan nähdään.

Paluu Wieniin sujui sitten lievien käänteiden vallassa, mutta lopulta Juuso ja Milja pääsivät perille saakka. Pari päivää myöhemmin Viljamikin saapui ja päästiin sitten vihdoin porukalla Budapestiin, ihana että Heidikin lähti mukaan! Ehdittiin pyöriä Budapestissa vain kahdeksan tuntia, joten paljon näkemisen arvoisia asioita jäi kokematta, mutta maa ihastutti kyllä. Epäilen ihastuksen olevan osin vain uutuudenviehätystä ja juontuvan ilosta rikkoa arjen kaavoja, mutta minä tulen matkustamaan Unkariin uudemman/useamman kerran. Forintti on mielenkiintoinen valuutta, sillä sen arvo euroon nähden oli laskenut hollantilaisturistien mukaan viikossa 7%, tosi vakaalta vaikuttaa. En ole koskaan käynyt samanlaisessa itäeurooppalaisessa karuhkossa maassa, joka saisi noin jalat alta. Ihmisetkin näyttivät keskimäärin kauniimmilta/komeammilta kuin itävaltalaiset, unkarilaisilla oli yllättävän paljon suomalaishenkisyyttä ulkonäössään. Anna, be ready for me!

Hämmentävimpiä asioita, mitä minulle on täällä näiden kuukausien aikana tapahtunut, on oma muutosprosessini voimakkuus ja sen huomaamattomuus ulkopuolisten silmin. Olen herkistynyt todella paljon täällä, en ole samanlainen kovanaama kuin ennen olin. Osin ehkä sen takia pukeudun välillä kovanaaman näköiseksi, jotta voisin feikata pitäneeni kiinni minästäni. Mulla on vieläkin voimakkaasti päällä tarve löytää se oma soppi, jossa identiteettini voisi jälleen rakentua rauhassa. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään tarpeeksi vahvaa maaperää siihen vielä löytynyt ja pelkään, että sen löytäminen kestää (liian) kauan. Erityisesti kauhistuttaa sanavaraston suppeneminen ja osin myös elämässä takapakkia vetäminen. Tulevana vuonna sitten vain opiskelemaan täysillä, vielä kun tietäisi vain, että minne sitä hakisi. 

Tosiaan, juuri viimeisenä päivänä Suomessa tulin kipeäksi ja nyt on ääni mennyt. Käsittämätöntä, miten voi olla koko ajan oikeasti kipeänä, pitäisi varmaan tsekata ruokavaliotaan, jos se siitä on kiinni. No eilen jäin kotia nukkumaan, kun muut lähti bilettämään, ja se oli varmaan yksi parhaimmista ideoista tähän mennessä. Ehkä tänään sitten ulos vielä, riippuu ehkä vähän enempi noiden krapulaisten olentojen fiiliksistä kuin minun. Pus!

Ripulikeitos on valmis, olkaat hyvät!