Alle sata päivää

Meinasin jo kirjoittaa suklaa-avautumisen, mutta ainoana tuntemanani jopa suklaan välttelijänä taitaisin huudella kuuroille korville. Noh, ihmettelin vain suklaan suurta roolia erinäisissä juhlissa kuten pääsiäisessä, joulussa ja halloweenissa, ei tässä muuta.

Mun äiti oikeastaan käski mun kirjoittaa jotain pääsiäisestä, mut nyt ei lähde muualta kuin lapasesta tää kirjoittaminen, mikä toisaalta suo mulle vapauden luritella tänne mitä lystään. En muista enää pääsiäisruokien nimiä, mutta meillä oli tarjolla universaalin suosikin kananmunien lisäksi kotikutoista kalakukkoa, jossa ei ollut kalaa vaan kinkkua. Mutta siis ideana se toimi kuin kalakukko ja maistuikin paremmalta. Toinen pääsiäissafka oli myös tuttu lähtökohdilta, sillä me syötiin korvapuustia. Mut se oli oikeestaan yks iso korvapuusti, joka oli jätetty pötköasteelle. Ja siinä ei ollut voita vaan hunajaa ja rusinoita sen tilalla. Mut se oli hyvää. Niin ja täällä ei virvota. Mut suklaamunia piilotettiin, löydettiin ja syötiin rutosti. Enemmin olisin syönyt mämmiä kerman ja sokerin kera ja äidin pääsiäislammasta ja sen kanssa mustaherukka-minttuhyytelöä kuin tota suklaata. Miksi kaikki rakastaa suklaata? Mulla on vieläkin joku suklaapupu syömättä, mut vien sen varmaan Heidille. Aivovamma. Ja sorruin kyseenalaistamaan suklaan asemaa, mut oikeesti.

Viimeiset pari päivää on mennyt tosi miellyttävissä merkeissä, vaikkakin rytmitys on vähän kaoottista. Pari kertaa oon lähtenyt kruisailee Heidille yömyöhään ja palannut sitten jo aikaisen puolella kotia. Mut mulle noi hetket on ollut tärkeitä. Järkytyksekseni kuitenkin kerran melkein eksyin matkalla Heidille, luulin sen olevan about mahdotonta. Tänään raivasin mun eskaloitunutta silitysvuorta. Suoraan sanottuna hävetti vähän, et miten se nyt tuollaiseksi oli räjähtänyt. Huomenna duunaan sen maan tasalle.

Oon aloittanut jo lopulliseen paluuseen valmistautumisen pari viikkoa sitten. Oon jutellut kavereille, joista en ole kuullut kuukausiin ja herätellyt nostalgiafiiliksiä selaamalla vanhoja kuvakansioita ja muistelemalla Suomen kesää. Sitä kautta mulle on herännyt ikävä protua kohtaan, mau. Haluisko joku tehdä mulle tiimin? Mut varmaan löytää elokuussa Alppipuistosta märehtimässä onnesta muiden tulevan kesän leiriläisten rinnalta.

Olipas tää postaus nyt suhteellisen fail, mut anti olla. Toivottavasti teillä oli kiva pääsiäinen!

Tuokioita ennen lämpöä

29.10.
tandem päättyi ylläri suomalaisen seuraan, sushia kaikkialla, Iiris, Heidi jää pidemmäksi aikaa, itse en usko jääväni ulkomaille vaan palaavani takaisin Suomeen, lapsen villavaatteilla on löydetty blogiin, luetuin postaus on ensimmäinen kriisi, täällä on paljon suomalaisia, yhtään ruotsalaista tai norjalaista en ole nähnyt

05.12.
facebook-kaveruus on liian iso juttu välillä, Suomi-iltama, sumuinen syksy, muumijoulukalenteri, liikennettä ohjaava poliisi, paras bussikuski ever (01.04. vieläkin muistelen lämmöllä), jouluvalot, epäjouluinen luonto, makea pääruoka, adventtikynttiläkoriste, oon huono joulukalentereiden kanssa, talvi täällä sumuinen, kostea ja tuulinen eli sairaan hyytävä, opin vihdoin tekemään sitä leipää, suomalaisuudella on rispektiä täällä(kin), tuttujen kaksoisolennot, kulttuurishokki, taisteleminen, masennusoireet, ikinä ei ole ollut minnekään näin ikävä ennen tätä hetkeä, en ole enää niin itsevarma ja riippumaton henkisesti kuin ennen olin, missä koti on, paljon pitäisi mukautua muiden mukaan, pitääkö olla juuri se entinen itsensä?

06.01.
Puliukot käyttävät hajuvettä (01.04. ja niin muuten lähes kaikki sukupuolesta riippumatta), oman identiteetin korostamisen analysoiminen, nyt tuntuu elävän aitoa arkea, muistin heikkeneminen, lauseiden ja sanojen muistamisen ja muodostamisen vaikeus (01.04. varsinkin harvemmin käytetyn sanaston mieleen palauttamisen haastavuus tuottaa tuskaa), outoa lomailla Suomessa, mikään ei sinällään muuttunut, vähän hämärä olotila, kahden maan välissä, opiskelu tulevaisuudessa ja alan valitseminen, irrallisuus tuntuu hieman epämukavalta, masennus alustui jo lokakuussa, en ole enää niin kovis kuin tietyllä tapaa olin ennen, herkistyminen, odotan kuitenkin seuraavaa kertaa, kun pääsen Suomeen, väsyttää kun energiaa valui niin paljon, tuntuu jollain tapaa, että uusi aikakausi alkoi taas, oli ihanaa olla tutuissa kuvioissa, nauroin ääneen rumuudelle, hämmentävää identiteetin etsimistä, sillä tarve sen asettautumiselle on suuri, jäähyväiset saivat uuden merkityksen, bussi oli myöhässä ja sain juosta check-iniin ja portille, ahdistaa palata takaisin arkeen, oon taas kipeä, ihana lukea uutisia tauon jälkeen, ulkomailla asuminen pohdituttaa monella tapaa, joulua edeltänyt epätietoisuus palannut takaisin, harmittaa, ettei kaikkea voi ja kehtaa vuodattaa julkisesti (01.04 sensuuri on iskenyt jopa tähänkin, vaikken olisi halunnut), pitäisikö perustaa vielä varjoblogi tähän rinnalle, kohta alkaa taas arki kun perhe tulee kotiin, ihana nähdä heitä pitkästä aikaa

08.02.
Sielu itkee verta, kun kirjallinen ilmaisu vetää viimeisiä henkosiaan verbaliikan piipusta. Janoan kasvokkain keskustelua ja sitä, että jollakin olisi aikaa paneutua ja ymmärtää kokemaani. Vittu.

14.02.
Viikko Weißenseellä muistutti minua mahdollisesta elintavasta ja -ympäristöstä. Olo oli kuin pienen kylän asukilla rutinoituneine toimineen ja näennäinen tekemisen paljous valtasi päivät. Olo oli unelias ja seesteinen, muuttaisin varmaan isona johonkin kyläpahaseen, jos haluan joskus hankkia oikeasti pullantuoksuisen ja kuivan arjen. Eli tuskin, vaikka niissä maisemissa on kiva pyörähtää aina välillä. Olen levännyt.


26.02.
Epävarmuus kasvanut täällä ollessa ja musta on puhjennut tosi tunneherkkä. Pillahdan itkuun, suutun, iloitsen, ihastun ym. todella herkästi nykyään, ihan kuin olisin uudestaan 5-vuotias. Lapsena mulle sanottiin mulla olevan itku ja nauru samassa napissa. Tykkään kyllä olla täällä, mutta aina välillä sitä miettii että mitä vittua sitä tekeekään itselleen. Elän vapaammin kuin Suomessa, mutta


05.03.
Sairasta, BB-talomaista, pinnallista, vaikeaa välillä muistaa elämän realiteetteja. Musta on tullut vähän ujo. Kun erasmus-proukassa oon niin ihmiset puhuu mulle niin mä karkaan kuin kaniini ja oon tosi jännittynyt pieni olento. Oon vaan intopiukeena, mutta sit pyrähdän lentoon kuin pikku lintu. Pitää yrittää taas rohkaistua


01.04.
Lukitsin huoneeni oven, pistin musiikkia soimaan. Levittelen varpaitani ja tarkkailen jalkapöydän rusketusrajoja samalla kun mustaan hampaani lakritsalla. Mulla on niska- ja kaulalihakset järjettömän kipeinä, pitää näemmä siis jatkaa ajattomia tanssitukioita kellareissa. En pidä enää ehkä niin paljoa graavilohesta. Tänään en pue silmämeikkiä, vaan annan ajatusvirran verhota katseeni laskeutuessani pois mustavalkoisuudesta. Olen vähän surullinen noin viiltävistä muistiinpanoistani, sillä olen vastapainona kokenut myös elämäni parhaimpia hetkiä täällä ja nauranut ääneni käheäksi. Tulevina viikkoina vietän aikani vakavissani VAKAVAn ääressä, toivottavasti sieltä löytyisi jotain.

Liian paljon

Tätä tekstiä mun ei varmaan kannattaisi edes postata, mutta olen ollut tällä tiellä jo osassa aiempia postauksiani. Tällä kertaa vuorossa on avautumista, sillä mua hajottaa. Viime viikon kevätfiilikset ovat vajonneet hetkeksi surullisten murheiden alle, sillä kahtena peräkkäisenä päivänä on sattunut liikaa asioita.

Eilen täällä kyläilemässä oleva kaverini ja minä nousimme kauppareissun jälkeen raitiovaunuun hakemaan Noraa iltapäivähoidosta. Ratikka tuskin pääsi edes liikkeelle, kun se teki jo äkkijarrutuksen luultavasti pysäkin edessä olevalle suojatielle jonkun syöksyessä. Silmäkulmasta näin, kuinka seisomassa ollut mummo menetti tasapainonsa ja lähti hallitsemattomasti kompuroimaan hakien tasapainoa. Valitettavasti raitiovaunu oli vanhaa mallia, ja sen jarruttaessa se tekee sen nykien ja äkkijarrutuksissa se nykiikin sitten erittäin voimakkaasti. Mummo ei saanut tästä syystä tasapainoa haettua vaan päinvastoin hän lähti holtittomasti kiihtyen etenemään liikevastuksen mikäliesesanaonkaannytoikeastisuomeksi voimasta kohti ratikan etuosaa. Mummo löi päänsä kovaa raitiovaunun etuosaa vasten ja kovan kumahduksen saattelemana kaikki raitiovaunussa hiljeni ja mummo lysähti lattialle. Pudotessaan hän kääntyi kasvot ylöspäin ja hänellä oli silmät puoliksi raollaan ja silmät kääntyneina luomien alle. Ei yhtäkään elonmerkkiä.

Istuimme Nooran kanssa seinää vasten olevilla penkeillä katse sivusuuntaan, eli näimme koko onnettomuuden alusta alkaen. Olin juuri ennen äkkijarrutusta Nooralle vitsaillut, kuinka säälittävän näköisesti puristin ruokakassia itseäni vasten. Äkkijarrutuksen tullessa ja mummon ottaessa ensimmäisen harha-askeleensa pohdin, pitäisikö nousta ja ottaa hänet kiinni. Olin jo valmiina nousemaan seisomaan, mutta en kuitenkaan noussut hämmentyen ruokakassista sylissäni ja vaipuessani katsomaan lamaantuneena mummon heittelemistä ohitseni. Mummon lopulta maatessa raitiovaunun lattialla kasvot ylöspäin järkytyin niistä jotenkin aivan liiaksi, vaikken ole kokenut olevani kovin lamaantuvaa sorttia aikaisempien kokemuksien vuoksi. Kuitenkin mummon turpeita kasvoja ja tajutonta ilmettä katsoessani ensimmäinen ajatukseni ohi onnettomuuden oli, että hän olisi alkoholisti tai nisti ja aivan sekaisin. Pelkäsin häntä ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, kunnes joku kanssamatkustaja syöksyi ohitseni auttamaan mummoa. Toinenkin tuli ja kumartui kiskomaan mummoa tasaisemmin lattiaa vasten ja tarkastamaan hänen kuntoaan, mutta itse siirryin kauemmaksi pois tieltä.

Olimme Nooran kanssa lähimmät ihmiset, mutta kumpikin meistä vain seisoi ja katsoi. En oikeastaan kauheasti kaiketi ajatellut mitään, olin vain hämmentynyt ja peloissani ja en uskaltanut auttaa vajavaiseni kielitaitoni takia, pelkäsin olevani vain tiellä ja peräännyin seinää vasten lähelle uloskäyntiä. Kolmas auttaja löysi tiensä mummon luokse ja kolmisin matkustajat saivat siirrettyä mummon pois huonosta asennosta ja etummaisen sisäänkäynnin tieltä pois. Raitiovaunun kuljettaja soitti ambulanssia paikalle. Tässä kohtaa mummo taisi avata silmänsä ja haukkoi happea ja raitiovaunun takaosassa olleet matkustajat alkoivat virrata kohti etuosaa katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui. Ahdistuin ja ärsyynnyin muiden käytöksestä, sillä itse tunsin vain tarvetta päästä pois. En kuitenkaan tajunnut poistumismahdollisuutta, ennen kuin kuulin jonkun avaavan oven ja astelevan alas pois korkeasta vaunusta. Sanoin Nooralle, että lähdetään ja tungin itseni muutaman matkustajan ohi ja pääsimme ulos vaunusta.

En kauheasti muista, mitä sen jälkeen hölötin Nooralle, lähinnä vain toistelin tapahtumaketjua kaiketi ja omia pintatuntemuksiani. Selitin ainakin, että meidän täytyy kävellä Silbergasselle saadaksemme bussin, sillä raitiovaunuliikenne ja sen mukana julkinen liikenne siihen suuntaan oli luonnollisesti katkennut onnettomuuden takia. Päästyämme muutaman minuutin päästä Silbergasselle pölötin jotain lisää ja otin päänsärkytabletin. Mulla on niitä aina varmuudeksi laukussa mukana, mutta käytän niitä alle viisi kertaa vuodessa. Bussiin noustuamme ja ollessamme matkalla Noran luokse Hortiin sain päähäni bussin jäävän väärään paikkaan ja selitin Nooralle, että meidän pitää nousta seuraavalla pysäkillä pois, jotta uusi tyhjempi bussi tulisi ja pääsisimme istumaan ja jotain. Olin kaiketi kauhean ahdistunut ruuhkabussin ihmismassasta joutuessamme seisomaan käytävällä. Nousimme pois seuraavalla pysäkillä ja Noora kysyi, että mitä minä oikein puhuin. Katsoin häntä ja sanoin, etten tiedä, sillä tuo bussi meni kyllä oikeaan suuntaan. Olin vain todella jotenkin sekaisin koko jutusta.

Lopulta pääsimme hakemaan Noraa iltapäivähoidosta ja kotiakin asti, mutten ehtinyt palautua koko päivänä kyseisestä tapahtumasta. Kyyneleen tai kaksi pyöräytin, mutten tosissani asiaa käsitellyt sen syvällisemmin. Illemmalla Nooran ehdottaessa minun kirjoittavan asiasta jonnekin kävin muutaman epälaadukkaan fb-keskustelun asiasta ja siinä kirjoittaessani sain kuin sainkin ajatuksiani kasaan. Saatoin järkyttyä onnettomuudesta muun muassa sen takia, että oma isäni kuoli yli kymmenen vuotta sitten menetettyään pyöränsä hallinnan ja ajaessaan päin tiiliseinää ja kasvanut ällötykseni ja ahdistukseni humalaisia, nistejä ja alkoholisteja kohtaan sai minut luulemaan mummon tajuttomien kasvojen merkitsevän hänen olevan täysin sekaisin ja näin. Niin tai näin, olin loppupäivän poissa tolaltani, selitin omiani ja tunsin, kuinka minun oli vaikeaa pitää itseni hetkessä mukana.

Tätä päivää varjosti hieman myöhässä saavutettu suru-uutinen isotätini kuolemasta, sillä se tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Ajattelin porata herttaisesti tämän postauksen kirjoitettuani saadakseni ulos tämän päivän ja eilisen. Onneksi Noora on Heidin kanssa balettia katsomassa, sillä tällä hetkellä tarvitsen eniten omaa tilaa ja tyhjyyttä. Muut au pairit lähtevät viikonlopuksi Budapestiin, joten sinä aikana saan rauhassa sitten levättyä ja valmistella itseäni uudelle viikolle.

Kiitos Noora, että olit täällä pitämässä musta huolta.

Kevätkevätkevät ja kuvitelkaa tähän rutosti sydämiä perään

Kevät on sellainen vuodenaika, joka oikeasti tulee puskan takaa. Ei pelkästään riitä, että lämpötila nousee ja on alkanut joku tietty kevätkuukausi, vaan kevät on saapunut silloin kun sen tuntee. Tänään lagasin kotona tekemättä mitään useita tunteja, kunnes raahasin itseni ulos kauppareissulle. Ikkunasta ulos katsellessani en aavistanut vielä mitään kummallista, siellä näytti olevan epämääräisen harmaa sää, vaikka lämpötila heilui +15 asteessa. Mieliala huiteli jossain väsymyksen ja vitsityksen välimaastossa ja energiataso oli kaivautunut Kiinaan asti piiloon. Matkalla bussipysäkille kevät kuitenkin tuli ja porasi väkivaltaisesti tiensä sieluni syvimpään sopukkaan saakka. Herran jumala sitä hormonien määrää, mitkä yhtäkkiä lähtivät liikkeelle. Tanssahdellen ohitin bussipysäkin päättäen sittenkin kävellä kauppaan, eihän sinne ole kuin lyhyt kävelymatka. Kauppareissuun upposi lopulta pari tuntia, kun päätinkin koukata puiston kautta. Sinne sitten jäin tunniksi istuskelemaan ja seuraamaan, kun koirat kirmailivat sinne tänne ja lapset kiljahtelivat ilosta laskiessaan liukumäkeä alas. Aaaaaaaaaaaaaaa miten maireana sitä voikaan olla! Antakaa mulle punaista pahvia, niin leikkelen niistä sydämiä ja heitän niitä alas Stephansdomin tornista ja valtaan talon, jonka kuorrutan kukkasilla ja lintujen pesillä. Ehkä tästä syystä mä vihaankin kevättä, kun olo on niin hallitsematon tämän manian iskiessä. Aina kesällä saa sitten ja hävetä ja polttaa ne kaikki kevätrunot, joita oli suuressa huumassaan rustaillut. 

Ei mulla tällä kertaa tän enempää, ihanaa maaliskuuta kaikille!

xxx

Äh, oon laiskistunut kaikkeen kirjoittamiseen viimeisen parin kuukauden aikana, vaikka se onkin vielä luettavissa lempihuvituksiini. Laiskuus on kuitenkin luultavasti seuraus siitä, että bailaan joka toinen yö hapoille asti ja välipäivät meneekin sitten x-asennossa sängyllä jumittaen ja nukkuen auringon laskuun asti. Ei siinä oikein jaksa muuta tehdä kuin välillä nousta ylös ja laskeutua takaisin istualleen jääkaapin eteen runoja rustaamaan ja kahvia ryystämään. Tai kaakauta aka kaakaota tai teetä. Herkkää, muttei pitkän päälle kovinkaan kehittävää.

Ajattelin rajoittaa tanssipainotteisia iltoja maksimissaan kahteen kertaan per viikko ja muuten mennä istuskelemaan niihin ihastuttaviin pieniin kahviloihin, joiden rauhaa ja seesteisyyttä pääsen sitten järkyttämään ulvovalla naurullani. Voin kertoa, että kerran tultiin ihan henkilökunnan toimesta pyytämään olemaan vähän hiljempaa, kun olin juuri saanut nauruslaagin asiasta jota en enää muista. Tuli nöyrä olo, enkä ole siellä sen jälkeen käynyt. Tosin syynä paikan välttelemiseen saattaa olla myös se, että ilmoituksen jälkeen päätimme kavereiden kanssa vaihtaa vakavempiin aiheisiin ja kymmenen minuuttia myöhemmin nyyhkimme ja halailimme toisiamme ja sitten taas ulvottiin kuin hyeenat. Joo eli ei enää siis sinne, sillä en halua tietää sainko sieltä elämäni ensimmäisen porttikiellon. 

Nyt oon kierrellyt vähän kunnianhimoisemmin baareja ja tapahtumia yrittäen löytää niitä omia paikkoja. Turhan usein olen kuitenkin päätynyt kellareihin, jossa jengi on suhteettoman aineissaan. Pakko myös osin tähän asiaan liittyen todeta, että oikeasti kiittäkää suomalaisten baarien tupakkakoppeja, ilman niitä lemuaisitte päästä varpaisiin kuin skunkit riippumatta siitä, poltatteko vaiko ette. Suhteellisen harvoissa klubeissa täällä on edes jaettu tiloja savuttomiin ja savullisiin, yleensä ne ovat vain kokonaan savullisia. Ja tosiaan jos sauhuttelu on sallittu jossain, niin siellä sitten sauhutellaankin sitä sun tätä. Se on sitten kiva, kun rintsikatkin haisevat niin, että tietämättömämpi luulisi niiden lilluneen vuoden paskavedessä. Hävettää kulkea aamubussilla kotia ja ällöttää haistella aamulla huoneilmaa vaatteista puhumattakaan.

Pienen ja tuntemattoman kieliryhmän edustajana on tottunut tietynlaiseen vapauteen ilmaista itseään luottaen siihen, ettei ei toivotut kuulijat ymmärrä kuitenkaan yhtikäs mitään paitsi ne kansainväliset sanat. Mulle on tullut jonkinlainen vahva pyrkimys puhua täällä julkisilla paikoilla niin, ettei kukaan saisi napattua yhtäkään sanaa. Yleisesti ottaen tuo tavoite on vähän typerä, hivenen lapsekas ja ei siihen olis yleensä edes syytä, mutta jostain syystä haluan säilyttää sen täydellisen siansaksan verhon, joka laskeutuu suomen kielen hahmossa ylleni. Välillä suomi on enemmän kuin useful kieli esimerkiksi kun pohtii julkisella paikalla ääneen yksityisasioita tai kun pitää päästä eroon joistain ihmisistä. Herran isä miten kiitollinen olenkaan nytten tälle nurkkakuntaiselle ja piskuiselle kieliryhmälle, vaikka sitä kuinka kirosinkin vielä muutama vuosi sitten puurtaessani vieraiden kielien kanssa.

Oon nyt opiskellut aina välillä muutaman tunnin putkeen saksan kielioppia. Musta vaan tuntuu, että mun päässä on rajallinen kielikapasiteetti, sillä sitä mukaa kuin opin saksaa niin unohdan englantia ruotsista nyt puhumattakaan. Lopputuloksena on se, että opin pikkuisen saksaa, mutta tasoni suorastaan syöksyy holtittomalla vauhdilla muiden kielien osalta, myös suomen. Välillä en muista jotain yksinkertaisia sanoja, esimerkkinä vaikka sana kattila saattaa olla aivan ylivoimainen muistettavaksi tai vaikka kengännauhat. Nykyään en oikeastaan pysty puhumaan ihan vapautuneesti mitä sylki suuhun tuo, vaan joudun keksimään vähintäänkin synonyymin jo unohtuneelle sanalle. En muista, olenko kertonut täällä yhdestä idiomisekaannuksestani, mutta ainakin suullisesti sitä ehdin kertoa aika monille. Anw kerran lompakossa ei ollut rahaa ja mun piti päästä pankkiautomaatille. Pohdin sitten siinä sanoisinko kavereilleni minulla olevan matti kukkarossa vai minun olevan tyhjätasku. Fiksuna likkana teinkin sitten kompromissin ja totesin minulla olevan taskumatti. 

Tänään tsekkaan, miten tuo suussasulava omenastruudeli kääriytyy ammattimiehen käsissä uuniin ja lautaselle syötäväksi. Haluaisin Suomeen palattuani hallita edes muutaman peri-itävaltalaisen reseptin, joilla voin sitten aiheuttaa ihastusta ja hämmennystä kanssaruokailijoissa. Frittatensuppe on keitto, jonka pääaines on suolainen lettu. Joo, siis ihan oikeasti, ja se on ihan hyvää kanssa. Niiden lettusuikaleiden lisäksi siellä keitossa voi olla vaikka jotain salottisipulia tai vastaavaa, mutta tuollaiset randomit lihaliemipohjaiset keitot on tosi yleisiä täällä. Ylipäätään ruoat, joissa on miljoona valmistusvaihetta, ovat sitä itävaltalaista keittiötä. Kun Suomessa tehdään ruokaa, niin se tehdään suhteellisen yksinkertaisesti tai ainakin ilman ylimääräisiä kommervenkkejä. Täällä rakastetaan nimenomaan kommervenkkejä ja mitä enemmän niitä joutuu tekemään saadakseen jonkun ruoan valmiiksi, sitä riemastuttavampaa se on. Esimerkkinä perunoita ei koskaan tuoda vain keitettynä pöytään, vähintään pitäisi kuoret olla valmiiksi kuorittuja, mutta silti mokomaa otusta katsottaisiin jopa kauhistuneina. Peruna pitää keittämisen jälkeen paistaa pannulla tai siitä pitää tehdä perunasalaatti. Perunamuussikin voisi olla ihan ok, mutta en sellaisia ole kuitenkaan täällä nähnyt muutan kuin Ikeassa. Voisin tehdä noista ruoista joskus ihan oman postauksen, mutta yleisesti ottaen ruoanlaitto itävaltalaisittain on tietyiltä piirteiltään kaukana yksinkertaisuudesta. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi tuo ihanainen omenastruudeli on helppo herkku.

Opiskelemaankin pitäisi sitten lähteä tässä joskus, niin mulle on ainakin sanottu. Erityispedagogiikan kokeisiin nyt ainakin menen, jonka lisäksi valikoin tässä toista panostuskohdetta. Sosiaalipsykologia ja -työ voisivat olla myös sitä jotain, kuten myös viestintätieteet ja valtiotiede noin yleisesti, mutta taivun ehkä kuitenkin tälle sossulinjalle. Pitää vielä vähän hutkia ja tutkia, josko pinnan alta vielä jotain löytyisi.

Jäähyväisiä ja siirtymä kohti tuntematonta

Eilisillan ja -yön aikana tajusin menettäväni enemmän ihmisiä kerralla kuin koskaan ennen. Täällä asuessa on tullut hengattua ja tutustutta erilaisiin ihmisiin kuten vaihto-opiskelijoihin ja (suurin) osa heistä asui täällä vain yhden lukukauden ajan. Jotenkin pari päivää sitten en osannut vielä valmistautua tähän menetykseen, koska en osannut hahmottaa tilanteen vakavuutta ja lopullisuutta. Toissapäivänä en ollut vielä kovinkaan murheissani, ajattelin vain kaikkea hyvää jo kokemistamme yhteisistä hetkistä. Eilen kuitenkin tilanne realisoitui ihmisten pakkaamista seuratessa ja jäähyväislahjoja antaessa. Parkuminen oli turhankin lähellä ja okei, kyllä minä loppuillasta niitä kyyneliä sitten vuodatin sydän särkyneenä.

Ihmiset, keihin olen täällä ollessani tutustunut, ovat aivan mielettömiä, ainutlaatuisia ja mahtavia persoonia. Heidän kanssaan olen viettänyt lukuisia unohtumattomia hetkiä sekä hyvässä että pahassa. Heidän lähtiessä tämän päivän ja huomisen aikana ei vain heidän elämänsä vaan myös minun elämäni muuttuu. Arki oli rakentunut osin heidän ympärilleen ja nyt jäljellä on vain tyhjyyttä siellä täällä. Tiedän tilanteen korjautuvan kuluvien viikkojen aikana, mutta se ei pyyhi mielestäni pois heidän muistoaan. Elämää, jonka vaihtarit vievät mennessään, ei kukaan saa enää takaisin, ei jäävät eikä lähtevät. Vihaan olla se jäävä osapuoli.

Toisaalta pitäisi muistaa, että en ole oikeastaan menettämässä ketään. Pablo sai lohdutettua minua kertomalla sen yksinkertaisen seikan, että ihmiset vain muuttavat vähän kauemmaksi, mutta ovat kuitenkin siellä minne ikinä menevätkin. Ei kukaan tässä sentään kuolemassa ole ja tulevaisuudessa näen vuoren varmasti osaa heistä.

Toivon kaikkea todella hyvää, eritoten menestystä ja onnea teille kaikille. Tiedän ettei ulkomaalaiset lue tätä blogia vaikka tämän postauksen olisinkin tehnyt englanniksi, joten tämä on lähinnä omistettu teille ihanille suomalaisille vaihtariystävilleni. Teitä kaikkia tullaan kaipaamaan ja täällä on kesään asti ihmisiä odottamassa teitä. Kiitos, että olitte tällä samalla matkalla kanssani.

Kaikella rakkaudella, kunnioituksella ja pyytteettömästi elämän parhaimpia hedelmiä teille toivoen,

Iisa

Kyltymättömyyttä

Kirjaimellisesti hengitän pitkästä aikaa. Infernaalisten syövereiden jälkeen muhun iski täydellä voimalla älytön energiakylpy vajaa viikko sitten ja sen avulla oon lennellyt valonnopeudella pintaliitoa tän kaiken yllä. Maanisdepressiivistä? Ehei, koen vain palanneeni ennalleen. Tunnen, kuinka energia huokuu ulos jokaisesta mun ihohuokosesta ja kuinka työnnän ihmisiä pois tieltä koskematta heihin. Mä oon vaan niin kiitollinen ja äärettömän onnellinen, et oon saanut omahyväisen paskiaisasenteeni takaisin, tältä oikeasti tuntui olla nimenomaan elossa. Tanssin kaduilla välittämättä katseista, hymyilen ohikulkijoille, nauran kahta kovempaa kun joku tuntematon matkii nauruani, teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja ihailen elämääni. Totesin Heidille pari päivää sitten suunnilleen näin: "Minussahan ei ole mitään vikana, olin vain pettynyt maailmaan ympärilläni." For real, vitun idiootti. Maailmahan on ollut ihan samanlainen paikka koko elämäni ajan peruspilareiltaan myös viimeisten viiden kuukauden aikana, yksin olen omaa hautaani kaivanut. 

Sykin rakkautta kaikkea elävää ja elotonta kohtaan. Tänään aamulla oli satanut kunnon kerros lunta ja juoksimme Noran kanssa koululle heitellen lumipalloja ja nauraen lumen tuoman iloisuuden anteliaassa hurmoksessa. Voisin halata jokaista istutuspuuta ohikulkiessani, mutta pelkään niiden olevan koiranpissassa. Olen pari viime päivää katsonut auringonnousua ja ihastellut sitä ääneen Noralle ja muutamana aamuna olemmekin pariksi sekunniksi pysähtyneet koulumatkan korkeimmalle kohdalle ihailemaan taivaalle syntyvää väripalettia. Kulkiessamme kouluun matkalla on peili-ikkunoita, joihin meillä on tapana antaa aina leveä aamuhymy toisillemme ja itsellemme. Hymyilin pitkästä aikaa leveästi hampaat näkyen tänä aamuna, vaikka märkää lunta satoi päin naamaa. Annoin sille jopa paluuvirneen kotimatkallani, mitä en ole ennen tehnyt.

Olen pari iltaa viimeisen viikon aikana käynyt mahtavissa baareissa, joissa on kotoisa olo. Kulmakarvamiehet eivät ole tehneet minulle kotia, vaan lähinnä saaneet minut vaivautuneeksi, mutta noissa pakoissa missä nyt olin olo oli kantisporukkaan kuuluva. Kukaan ei siellä katseellaan kysellyt minulta hiusteni pituuttomuuden syytä tai epäillyt syöpää. Toisessa paikassa jengi olisi syönyt mun kädestä vaikka kakkaa, jos olisin sitä heille tarjonnut. Noi illat oli sellaista tahatonta ja spontaania egobuustausta, jota olen tarvinnut ja buustaus sattui osumaan vielä täydelliseen saumaan. Oon käytännöllisesti katsoen ilmiliekeissä, eikä mulla ole aikomustakaan jarruttaa vaan päinvastoin antaa kaiken pinttyneen paskan palaa elävältä. 

Pitkästä aikaa elämä ja energia tursuilee ulos minusta, olo on kuin sisälläni olisi ehtymätön ilotulitussirkus. Opin taas rakastamaan maailmaa ja jopa itseäni hitusen enemmän, vaikka itserakas olenkin aina ollut. 

Tuntuu, kuin joku olisi juuri räjäyttänyt pankin ja rahat valuvat vinhalla vauhdilla tällä hetkellä kohti mustaa pakua. Tässä tarinassa minä olen se rahavirta, joka iloitsee vapautumisestaan ja pääsystään takaisin jatkumoon. Elän jälleen hetkessä kiinni.

Hyvästi kulttuurimasennus! Ilman sinua olisi paljon jäänyt kokematta ja tekemättä, mutta on aika suunnata katse kohti tulevaisuuttani.