Liian paljon

Tätä tekstiä mun ei varmaan kannattaisi edes postata, mutta olen ollut tällä tiellä jo osassa aiempia postauksiani. Tällä kertaa vuorossa on avautumista, sillä mua hajottaa. Viime viikon kevätfiilikset ovat vajonneet hetkeksi surullisten murheiden alle, sillä kahtena peräkkäisenä päivänä on sattunut liikaa asioita.

Eilen täällä kyläilemässä oleva kaverini ja minä nousimme kauppareissun jälkeen raitiovaunuun hakemaan Noraa iltapäivähoidosta. Ratikka tuskin pääsi edes liikkeelle, kun se teki jo äkkijarrutuksen luultavasti pysäkin edessä olevalle suojatielle jonkun syöksyessä. Silmäkulmasta näin, kuinka seisomassa ollut mummo menetti tasapainonsa ja lähti hallitsemattomasti kompuroimaan hakien tasapainoa. Valitettavasti raitiovaunu oli vanhaa mallia, ja sen jarruttaessa se tekee sen nykien ja äkkijarrutuksissa se nykiikin sitten erittäin voimakkaasti. Mummo ei saanut tästä syystä tasapainoa haettua vaan päinvastoin hän lähti holtittomasti kiihtyen etenemään liikevastuksen mikäliesesanaonkaannytoikeastisuomeksi voimasta kohti ratikan etuosaa. Mummo löi päänsä kovaa raitiovaunun etuosaa vasten ja kovan kumahduksen saattelemana kaikki raitiovaunussa hiljeni ja mummo lysähti lattialle. Pudotessaan hän kääntyi kasvot ylöspäin ja hänellä oli silmät puoliksi raollaan ja silmät kääntyneina luomien alle. Ei yhtäkään elonmerkkiä.

Istuimme Nooran kanssa seinää vasten olevilla penkeillä katse sivusuuntaan, eli näimme koko onnettomuuden alusta alkaen. Olin juuri ennen äkkijarrutusta Nooralle vitsaillut, kuinka säälittävän näköisesti puristin ruokakassia itseäni vasten. Äkkijarrutuksen tullessa ja mummon ottaessa ensimmäisen harha-askeleensa pohdin, pitäisikö nousta ja ottaa hänet kiinni. Olin jo valmiina nousemaan seisomaan, mutta en kuitenkaan noussut hämmentyen ruokakassista sylissäni ja vaipuessani katsomaan lamaantuneena mummon heittelemistä ohitseni. Mummon lopulta maatessa raitiovaunun lattialla kasvot ylöspäin järkytyin niistä jotenkin aivan liiaksi, vaikken ole kokenut olevani kovin lamaantuvaa sorttia aikaisempien kokemuksien vuoksi. Kuitenkin mummon turpeita kasvoja ja tajutonta ilmettä katsoessani ensimmäinen ajatukseni ohi onnettomuuden oli, että hän olisi alkoholisti tai nisti ja aivan sekaisin. Pelkäsin häntä ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, kunnes joku kanssamatkustaja syöksyi ohitseni auttamaan mummoa. Toinenkin tuli ja kumartui kiskomaan mummoa tasaisemmin lattiaa vasten ja tarkastamaan hänen kuntoaan, mutta itse siirryin kauemmaksi pois tieltä.

Olimme Nooran kanssa lähimmät ihmiset, mutta kumpikin meistä vain seisoi ja katsoi. En oikeastaan kauheasti kaiketi ajatellut mitään, olin vain hämmentynyt ja peloissani ja en uskaltanut auttaa vajavaiseni kielitaitoni takia, pelkäsin olevani vain tiellä ja peräännyin seinää vasten lähelle uloskäyntiä. Kolmas auttaja löysi tiensä mummon luokse ja kolmisin matkustajat saivat siirrettyä mummon pois huonosta asennosta ja etummaisen sisäänkäynnin tieltä pois. Raitiovaunun kuljettaja soitti ambulanssia paikalle. Tässä kohtaa mummo taisi avata silmänsä ja haukkoi happea ja raitiovaunun takaosassa olleet matkustajat alkoivat virrata kohti etuosaa katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui. Ahdistuin ja ärsyynnyin muiden käytöksestä, sillä itse tunsin vain tarvetta päästä pois. En kuitenkaan tajunnut poistumismahdollisuutta, ennen kuin kuulin jonkun avaavan oven ja astelevan alas pois korkeasta vaunusta. Sanoin Nooralle, että lähdetään ja tungin itseni muutaman matkustajan ohi ja pääsimme ulos vaunusta.

En kauheasti muista, mitä sen jälkeen hölötin Nooralle, lähinnä vain toistelin tapahtumaketjua kaiketi ja omia pintatuntemuksiani. Selitin ainakin, että meidän täytyy kävellä Silbergasselle saadaksemme bussin, sillä raitiovaunuliikenne ja sen mukana julkinen liikenne siihen suuntaan oli luonnollisesti katkennut onnettomuuden takia. Päästyämme muutaman minuutin päästä Silbergasselle pölötin jotain lisää ja otin päänsärkytabletin. Mulla on niitä aina varmuudeksi laukussa mukana, mutta käytän niitä alle viisi kertaa vuodessa. Bussiin noustuamme ja ollessamme matkalla Noran luokse Hortiin sain päähäni bussin jäävän väärään paikkaan ja selitin Nooralle, että meidän pitää nousta seuraavalla pysäkillä pois, jotta uusi tyhjempi bussi tulisi ja pääsisimme istumaan ja jotain. Olin kaiketi kauhean ahdistunut ruuhkabussin ihmismassasta joutuessamme seisomaan käytävällä. Nousimme pois seuraavalla pysäkillä ja Noora kysyi, että mitä minä oikein puhuin. Katsoin häntä ja sanoin, etten tiedä, sillä tuo bussi meni kyllä oikeaan suuntaan. Olin vain todella jotenkin sekaisin koko jutusta.

Lopulta pääsimme hakemaan Noraa iltapäivähoidosta ja kotiakin asti, mutten ehtinyt palautua koko päivänä kyseisestä tapahtumasta. Kyyneleen tai kaksi pyöräytin, mutten tosissani asiaa käsitellyt sen syvällisemmin. Illemmalla Nooran ehdottaessa minun kirjoittavan asiasta jonnekin kävin muutaman epälaadukkaan fb-keskustelun asiasta ja siinä kirjoittaessani sain kuin sainkin ajatuksiani kasaan. Saatoin järkyttyä onnettomuudesta muun muassa sen takia, että oma isäni kuoli yli kymmenen vuotta sitten menetettyään pyöränsä hallinnan ja ajaessaan päin tiiliseinää ja kasvanut ällötykseni ja ahdistukseni humalaisia, nistejä ja alkoholisteja kohtaan sai minut luulemaan mummon tajuttomien kasvojen merkitsevän hänen olevan täysin sekaisin ja näin. Niin tai näin, olin loppupäivän poissa tolaltani, selitin omiani ja tunsin, kuinka minun oli vaikeaa pitää itseni hetkessä mukana.

Tätä päivää varjosti hieman myöhässä saavutettu suru-uutinen isotätini kuolemasta, sillä se tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Ajattelin porata herttaisesti tämän postauksen kirjoitettuani saadakseni ulos tämän päivän ja eilisen. Onneksi Noora on Heidin kanssa balettia katsomassa, sillä tällä hetkellä tarvitsen eniten omaa tilaa ja tyhjyyttä. Muut au pairit lähtevät viikonlopuksi Budapestiin, joten sinä aikana saan rauhassa sitten levättyä ja valmistella itseäni uudelle viikolle.

Kiitos Noora, että olit täällä pitämässä musta huolta.

Kevätkevätkevät ja kuvitelkaa tähän rutosti sydämiä perään

Kevät on sellainen vuodenaika, joka oikeasti tulee puskan takaa. Ei pelkästään riitä, että lämpötila nousee ja on alkanut joku tietty kevätkuukausi, vaan kevät on saapunut silloin kun sen tuntee. Tänään lagasin kotona tekemättä mitään useita tunteja, kunnes raahasin itseni ulos kauppareissulle. Ikkunasta ulos katsellessani en aavistanut vielä mitään kummallista, siellä näytti olevan epämääräisen harmaa sää, vaikka lämpötila heilui +15 asteessa. Mieliala huiteli jossain väsymyksen ja vitsityksen välimaastossa ja energiataso oli kaivautunut Kiinaan asti piiloon. Matkalla bussipysäkille kevät kuitenkin tuli ja porasi väkivaltaisesti tiensä sieluni syvimpään sopukkaan saakka. Herran jumala sitä hormonien määrää, mitkä yhtäkkiä lähtivät liikkeelle. Tanssahdellen ohitin bussipysäkin päättäen sittenkin kävellä kauppaan, eihän sinne ole kuin lyhyt kävelymatka. Kauppareissuun upposi lopulta pari tuntia, kun päätinkin koukata puiston kautta. Sinne sitten jäin tunniksi istuskelemaan ja seuraamaan, kun koirat kirmailivat sinne tänne ja lapset kiljahtelivat ilosta laskiessaan liukumäkeä alas. Aaaaaaaaaaaaaaa miten maireana sitä voikaan olla! Antakaa mulle punaista pahvia, niin leikkelen niistä sydämiä ja heitän niitä alas Stephansdomin tornista ja valtaan talon, jonka kuorrutan kukkasilla ja lintujen pesillä. Ehkä tästä syystä mä vihaankin kevättä, kun olo on niin hallitsematon tämän manian iskiessä. Aina kesällä saa sitten ja hävetä ja polttaa ne kaikki kevätrunot, joita oli suuressa huumassaan rustaillut. 

Ei mulla tällä kertaa tän enempää, ihanaa maaliskuuta kaikille!